Kirkkonummen kolmoissurmaajan jäljillä

Vuonna 1990 tapahtuneesta Kirkkonummen kolmoissurmasta on kulunut nyt jo pitemmän aikaa, kuin tapahtuma-aikana oli kulunut Bodom-järven murhista (1960), mutta aihe kiinnostaa rikoshistoriaa harrastavissa piireissä edelleen. Aihe on nyt pinnalla – kuten true crime yleensäkin -, sillä sitä on käsitelty viime vuonna rikostoimittaja Marko Niemen podcast-sarjassa ’Viimeinen johtolanka’ ja Niemen keväällä julkaisemassa kirjassa sekä Esko Grönroosin alkuvuodesta Murha.infossa julkaisemassa laajassa esseessä.

Kirkkonummen kolmoismurha ei ole noussut samanlaiseksi kulttimysteeriksi, kuten Kyllikki Saari, Tulilahti ja Bodom-järvi, vaikka tapaus on aineksiltaan yhtä ajatuksia herättävä: kuka tunkeutuu (oletettavasti) keskellä yötä kirkkonummelaisen yrittäjäpariskunnan asuntoon, surmaa vanhemmat ja jättää muutaman kuukauden ikäisen vauvan hukkumaan rikkinäiseen vesisänkyyn?

Tiukkana liikemiehenä tunnetun Veikko Rytkösen ja tämän perheen murha on täynnä kysymysmerkkejä. Oliko kyse ryöstömurhasta, sillä rahaa katosi kymmeniä tuhansia markkoja? Entä miksi Rytkösen muistikirja katosi myös? Tiesikö murhaaja, että uusioperheen kaksostytöt olivat päivällä lähteneet muutamaksi päiväksi kyläilemään muualle, vai oliko sattumaa, että paikalla ei ollut muita todistajia tai potentiaalisia uhreja? Miksi asuntoon ei ollut murtojälkiä – tiesikö tekijä, että talon etuoven lukko oli asennettu väärin, ja että sen sai tiirikoitua helposti vai päästettiinkö tekijä sisään?

Rytkösen tiedettiin kantaneen asetta, joka kertoo siitä, että hän pelkäsi jotain. Hänet oli lisäksi vähän aikaa ennen murhia kutsuttu hinauskeikalle keskellä yötä syrjäiselle parkkipaikalle, jossa kukaan ei kuitenkaan ollut odottamassa. Omituinen pila vai jotain muuta?

Erikoisiin mieltä pohdituttaviin yksityiskohtiin kuuluvat myös uhrien autoon pakkaamat pesua odottavat matot, joita ei koskaan kuitenkaan päästy pesemään. Ja tietenkin klassikko – miksi naapurin koira ei haukkunut?

Kirkkonummelaistaustaisena muistan kyllä, että tapauksesta puhuttiin ollessani lapsi ja asiaa käsiteltiin Poliisi tv:ssä. Itselleni jäi jotenkin se kuva, että tapaus oli todennäköisesti alamaailman kytköksiin liittyvä palkkamurha, mutta asiaa käsitteleviä teoksia lukiessa tapaus muuttuu luonteeltaan täysin erilaiseksi, sillä tekoase ei ole tuliase vaan aseina on käytetty sekä terävää että tylppää esinettä – aseita, joita palkkamurhaaja ei missään tapauksessa käyttäisi, mutta aseita, joita taas esimerkiksi Bodom-järven murhaaja nimenomaan käytti.

Poliisi löysi uhrit vasta muutama päivä murhien jälkeen, mutta toimi ripeästi, ja lyhyen ajan sisään pidätettyinä olivat ensin Veikon vaimon Berit Anderssonin entinen mies ja kohta Rytkösen poika ensimmäisestä avioliitosta. Murhaaja löytyy useimmiten uhrin lähipiiristä, mutta poliisin vapautettua epäillyt ei uusia pidätyksiä enää tehty.

Marko Niemen kirja seuraa pitkälti samoja latuja, kuin hänen aihetta käsitellyt podcastinsa. Kerronta on rakennettu jännitystarinamaiseksi ja tekijä seikkailee teoksessa yhtenä päähenkilönä, joka kiertää haastattelemassa hahmoja ja etsimässä lähteitä.

Niemi on kaivanut esiin kiintoisia yhteyksiä, jotka mahdollisesti voisivat liittää Rytkösen erilaisiin hämäräbisneksiin, jotka voisivat tarjota motiivin murhille. Isossa osassa Niemen kirjaa ovatkin hänen tekemänsä haastattelut, joissa hän pyrkii kaivamaan esiin totuuden 1990-luvun lopulla Alibissa esitetyistä hurjista väitteistä espoolaisen liikemiehen ja Rytkösen hämäristä yhteyksistä, joihin liittyy talousrikoksia, poltettuja kesämökkejä ja tarjottuja palkkamurharahoja.

Niemi on myös saanut haastateltavakseen muutamia uhrien sukulaisia, joiden kautta hän tuo esiin näkökulmia Rytkösen luonteesta, jotka voivat osaltaan antaa valaistusta siihen, miksi hän päätyi henkirikoksen uhriksi. Myös esimerkiksi rikollisten profilointiin erikoistuneen Thomas Elfgrenin haastattelussa esiin nostamat näkemykset tapauksesta ovat kiintoisia.

Teoksen kirjoittajan tausta toimittajana näkyy haastattelujen vahvassa roolissa, mutta ongelmaksi kirjassa nousee se, että itse teko ja siihen liittyvät perusfaktat tuntuvat usein jäävän sivurooliin. Asioiden käsittelyjärjestys poukkoilee, kun haastattelut kuljettavat juonta, ja perusfaktat saatetaan mainita lähinnä sivuhuomioina, ilman kummempaa pohdintaa ja analysointia, ihan kuin lukijan oletettaisiin tuntevan jo käsiteltävä tapaus. Teoksen painopiste onkin haastatteluissa ja ”skuupin” etsimisessä, eikä niinkään tapahtumien historian kuvaamisessa.

Tapaus on toki vanhempiin murhamysteereihin nähden epäkiitollisempi kohde siinä mielessä, että koska poliisi vielä tutkii tapausta enemmän tai vähemmän aktiivisesti, niin asiaa käsittelevät tutkinta-aineistot eivät ole käytettävissä eivätkä tapausta tutkivat poliisitkaan halua asiaa mitenkään kommentoida. Positiivisena puolena asiassa on toki se, että mahdollisuus tekijän kiinni saamiselle on vielä olemassa.

Niemen teos on haastatteluihin perustuva jännitystarina, joka ottaa lukijan mukaan etsimään kolmenkymmenen vuoden takaiseen veritekoon liittyviä henkilöitä ja selvittämään näiden yhteyksiä uhreihin ja tekoon.

Aiheesta kiinnostuneen kannattaa myös tutustua Murha.infosta löytyvään Esko Grönroosin esseeseen, jossa velipoika käy seikkaperäisemmin kiinni murhien teknisiin yksityiskohtiin, pyrkii vertaamaan niitä yleisesti henkirikoksista saatavissa olevaan tutkittuun tietoon ja mm. tilastollisen päättelyn keinoin pohtii erilaisten vaihtoehtojen todennäköisyyksiä.

 

Marko Niemi: Kirkkonummen kolmoissurma, Minerva 2024

Esko Grönroos: Yllättävä ratkaisu, jota ei löydetty – tosiasioita, olettamuksia ja arvailuja Kirkkonummen vuoden 1990 kolmoissurmasta, Essee julkaistu Murha.infossa

https://docs.google.com/document/d/e/2PACX-1vQwr-rbnmMQ40gDeJ3gagjALpEmq_MU8s2a8J-f2OGKeTr1B83zdgQBStNRFgbWMTFyNmCB0135mjBv/pub

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu