Tulilahden kaksoismurha – Runar, kotikylän pojat vai sarjamurhaaja?

Teemu Keskisarjan tuore Tulilahti-kirja näyttää joutuneen ”vaalikaranteeniin”, Keskisarjan asettauduttua perussuomalaisten ehdokkaaksi tulevissa vaaleissa, joten hyvä muistuttaa rikoshistorian ja tosidekkarien ystäviä tämänkin teoksen olemassaolosta.
   ’Tulilahti – tutkimuksia naismurhista’ esittelee Heinävedellä 1959 tapahtuneen kahden opiskelijatytön Riitta Pakkasen ja Eini Nyyssösen kaksoismurhan, jossa on piirteitä sekä Kyllikki Saaren että Bodomjärven murhien kanssa, jotka ovat suomalaisen rikoshistorian kolme suurinta murhamysteeriä.
   Nyyssönen ja Pakkanen lähtivät Jyväskylästä parin viikon polkupyöräretkelle kesällä 1959. Tytöt lähettelivät kotiin kortteja matkan varrelta, mutta loppumatkasta kortteja ei enää kuulunut eivätkä tytöt palanneet sovittuna aikana takaisin kotiin. Muutaman viikon etsintöjen jälkeen jäljet johtivat Heinävedellä sijaitsevalle Tulilahden leirintäalueelle, jonka laidalta heidät löydettiin soiseen hautaan kaivettuina, jota oli koitettu naamioida pystyyn laitetuilla näreillä – kuten Kyllikki Saaren tapauksessa. Polkupyörät löytyivät ”järven syvimmästä kohdasta” – kuten Saaren polkupyörä metsälammesta – ja osa uhrien tavaroista oli kadonnut ja osa piiloteltu lähimetsään – kuten Bodomjärven tapauksessa. Toinen ruumiista oli lisäksi puolialaston – kuten Saari – mikä viittaa seksuaalimurhiin.
   Tapauksen epäillyistä eniten valokeilassa on ollut pohjanmaalainen taparikollinen Runar Holmström, joka pidätettiin murhista, mutta hirtti itsensä ennen kuin oikeus teki tapauksessa päätöksensä. Keskisarja esittelee myös muut potentiaaliset tekijät, joita olivat tyttöjen kanssa iltaa viettäneet ”tuokkospojat”, omituinen haudankaivaja Ferdinand Koikkalainen, jonka vuokraaman kalamökin vierestä ruumiit löytyivät, ja ”naapurin pojat”, jotka asustivat lähitaloissa.
   Keskisarja käsittelee tapauksen vahvasti oikeuden pöytäkirjojen kautta, ja esille nousee iso liuta mieltä askarruttavia kysymyksiä. Miksi tuokkospojat kirjoittivat tytöille muistoksi vuolemiinsa tuokkosiin väärät nimet ja kellonajan minuutin tarkkuudella? Entä tuokkospoikien omituinen katoaminen metsähommiin ja uutisten tavoittamattomiin heti tapauksen jälkeen? Miksi naapuritalon koira ei haukkunut, kun murhaaja haki talon pihalta lapion hautausta varten? Miksi naapurin pojan äiti väitti nähneensä tyttöjen poistumisen leirintäalueelta, mikä johti etsintöjä harhaan? Jos Holmström oli tekijä, miksi hän ei vain hypännyt mopedinsa selkään ja ajanut toiselle puolelle maata, vaan jäi hautaamaan uhreja ja piilottelemaan tavaroita?
   Tulilahti-kirja on nopeasti ahmittavaa kutkuttavaa jännitystä, mutta se ei yllä samaan draaman tasoon kuin aiemmin ilmestynyt Kyllikki Saari -kirja. Syy ei ole kuitenkaan niinkään kirjoittajan, sillä yhtymäkohtien lisäksi tapaukset myös poikkeavat toisistaan merkittävästi.
   Siinä missä Kyllikki Saaresta on muotoutunut Twin Peaksin Laura Palmerin kaltainen mystinen hahmo, eivät Tulilahden tapauksen uhrien nimet ole edes jääneet samalla tavalla yleiseen tietoisuuteen. Saaren vähät jäljelle jääneet dramaattiset kirjeet ja kirjoitukset ovat pohdituttaneet tapausta tutkineita vuosikymmenestä toiseen ja ne ovatkin oleellisessa osassa tapausta, mikäli syyllinen paljastuu esimerkiksi niin sanotun pappi-linjan päästä. Tulilahden epäonniset uhrit olivat taas väärässä paikassa väärään aikaan eikä heidän aiempi elämänhistoriansa näytä sinänsä liittyvän tapaukseen. Ulkopaikkakuntalaiset Nyyssönen ja Pakkanen ovat siis tapauksen selvittämisen kannalta lähinnä statisteja, siinä missä kotipaikkakunnallaan kuolleen Saaren elämänhistoria on noussut oleelliseen osaan tutkimuksessa, sillä henkirikoksissa tekijä on usein uhrin tuttu.
   Twin Peaksin luojalla David Lynchillä on suomalaisia sukujuuria, mutta Saaren tapauksen sijaan Lynch on saanut inspiraation sarjaansa vuosisadan taitteessa Yhdysvalloissa tapahtuneesta Hazel Drewin tapauksesta. On helppo ymmärtää, että Laura Palmerin hahmon ympärille ei olisi ollut mahdollista kirjoittaa samanlaista sosiaalisten suhteiden hämärää viidakkoa, mikäli hahmo olisi ollut paikkakunnalla ainoastaan telttaretkellä. Tästä syystä Tulilahden tapaus poikkeaakin Kyllikki Saaren tapauksesta eikä kirjan kirjoittajallakaan ole selvästi samanlaista intohimoa tapauksen suhteen.
   Tulilahti-kirjassa itse tapausta käsitellään reilun sadan sivun verran ja loppuosa kirjasta käsittelee yleisesti suomalaisia naismurhia, joista haetaan yhtymäkohtia käsiteltävään tapaukseen. Ratkaisuun voi olettaa vaikuttaneen sen, että aihetta on tutkittu paljon viime aikoina. Magnus Öhman julkaisi pari vuotta sitten elämäkerran Runar Holmströmistä, joten pääepäillyn elämänvaiheet ovat jo tulleet varsin kattavasti dokumentoiduiksi. Tulilahden tapauksesta on lisäksi ilmestymässä keväällä myös toinen teos, joten perusfaktat aiheesta tulevat varmasti esitellyiksi myös sitä kautta, joten muihin naismurhiin kytkeminen on nähty mielekkääksi ratkaisuksi.
   Kyllikki Saaren, Tulilahden ja Bodomin tapausten välillä olevat yhteneväisyydet saavat pohtimaan myös sitä, olisiko teot voinut tehdä sarjamurhaaja. Murhien yhteneväisyyksien pohdinta onkin olennaista, vaikka selityksenä olisikin muut tekijät, kuin sama murhaaja. Todennäköisempää onkin varmasti se, että tekijät ovat ottaneet mallia joko tietoisesti tai alitajuisesti aiemmista tapauksista, jotka ovat olleet lehdissä näyttävästi esillä.
   Tapaukset muodostavat sodanjälkeisen rikoshistorian kolme suurta mysteeriä, joiden kanonisointiin vaikutti varmasti osaltaan se, miten rikostoimittaja Aake Jermo nosti nämä kolme tapausta valokeilaan 1970-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ’Murha ei vanhene koskaan’. Pienenä mielenkiintoisena kuriositeettina tapausten yhteneväisyyksistä voisi nostaa myös esiin sen, miten Saaren tapauksessa yksi pääepäillyistä oli ojankaivaja ja Jermo kuvaa taas kirjassaan Tulilahden hautaa ”ojahaudaksi”.
   Kuka sen sitten teki? Kahden ruumiin, kahden polkupyörän ja kahden ihmisten retkivarusteiden piilottaminen viittaisi siihen, että tekijät voisivat olla paikallisia ja tekijöitä voisi olla useampia. Miksi ulkopaikkakuntalainen murhaaja jäisi hautaamaan tavaroita ja ruumiita, jos saman ajan voisi käyttää pakenemiseen?
   Holmströmillä ei ollut yhteyksiä paikkakunnalle, mutta voisiko syynä rikospaikan siivoamiselle ollut se, että Holmströmin kulkupelinä toiminut mopedi oli huollon tarpeessa? Runarista tehdyt silminnäkijähavainnot kertoivat pysähtelystä vähän väliä tien varteen rassaamaan kulkupeliä ja Heinävedeltä Holmström suuntasi Varkauteen, jossa hän vei mopedinsa huoltoon.
   On ehkä turha pohtia, miksi joku ryhtyy kaksoismurhaan, jos kulkupelin toimiminen on epävarmaa, sillä itse teolla ei tietenkään ole rationaalista syytä. Teon tehneen rikollisen mielenjuoksua voi kuitenkin pyrkiä pohtimaan siltä kannalta, että kenties ajatus pakomatkan tyssäämisestä siihen, että pyörä piiputtaisi lopullisesti, voisi lisätä ajatusta siitä, että rikospaikka täytyy siivota, jotta poliisit eivät olisi niin nopeasti kintereillä, jos pako maakunnasta ei onnistuisikaan heti.
   Kaikkien pääepäiltyjen suhteen tapauksessa on kuitenkin selvittämättömiä kysymyksiä. Saaren tapauksen jälkeen naismurhien selvittämiselle oli kova paine, mitä ei yhtään helpottanut se, että sisäministeri Eino Palovesi julisti radiossa Tulilahden tekijän kyllä löytyvän. Oliko Holmström sittenkin sopiva syntipukki, jonka Saaren tapauksen päätutkija komisario Axel Skogman nosti esiin epäiltynä ja haki näin revanssia aiemmasta epäonnistumisesta? Onkin hyvä muistaa, että vain muutama vuosi myöhemmin vuonna 1963 Helsingin Kumpulassa tapahtuneesta naismurhasta tuomittu Torsti Ossian Koskinen ehti istua vankilassa lähes 8 vuotta ennen kuin hänet vapautettiin väärin tuomittuna.
   Åke Lindmanin juontamassa 90-luvulla esitetyssä tv-sarjassa ’Ei vanhene koskaan’ heitettiin jopa esiin kysymys siitä, että oliko Holmströmin oikeudenkäynnin aikaan tapahtunut Bodomjärven murha todellisen murhaajan viesti siitä, että tämä on vielä vapaalla jalalla.
   Toisaalta sekä Saaren, Tulilahden ja Bodomin tapauksissa pääepäilty on hieman epäselvissä oloissa esittänyt tunnustukseen viittaavia lausumia: ojankaivaja Lehmusviidan tiedettiin muutamaan otteeseen todenneen lankoonsa viitaten ”Hakala sen peitti”, Holmström tunnusti poliiseille aluksi kuljetuksen yhteydessä olleensa ainakin paikkakunnalla, minkä myöhemmin kiisti, ja Bodomjärven tapauksen epäillyn kuultiin väitetysti tokaisseen ”tehty mikä tehty, viisitoista vuotta tuli”.
   Mysteeri elää edelleen. Kiinnostunut lukija voi tutustua Keskisarjan kirjan lisäksi Magnus Öhmanin Holmström-elämäkertaan (joka saatavilla ainoastaan på svenska) sekä keväällä ilmestyvään Mikko Pennasen kirjaan ’Tulilahden murhamysteeri’.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu