Tulilahden mysteeri elää

Jos Tulilahden leirintäalue olisi vielä pystyssä, niin julkisuuden puolesta trafiikkia riittäisi ainakin rikoshistorian harrastajien osalta tänä kesänä, sillä vuonna 1959 tapahtuneesta ja maata järkyttäneestä Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kaksoismurhasta on ilmestynyt lyhyen ajan sisällä jo toinen kirja (Eikä Magnus Öhmanin kirjoittaman Runar Holmströmiä käsittelevän ruotsinkielisen elämäkerran ilmestymisestäkään ole kuin pari vuotta). Teemu Keskisarjan alkuvuodesta ilmestyneen ’Tulilahti – tutkimuksia naismurhista’ (WSOY) rinnalle on julkaistu alkukesästä joensuulaisen arkistonhoitajan ja historioitsijan Mikko Pennasen teos ’Tulilahden murhamysteeri’ (Into).

Kirjat käsittelevät samaa aihetta, mutta hieman eri painotuksin. Keskisarjan parisataasivuisessa teoksessa isossa osassa on tapauksen kytkeminen muihin suomalaisiin naismurhiin, joita kirjassa esitellään kattavasti. Pennanen taas käyttää koko yli kolme ja puolisataa sivuisen teoksen nimenomaan Tulilahden tapauksen käsittelyyn.

Myös teosten kirjalliset tyylit eroavat. Keskisarja kirjoittaa omaan lennokkaaseen, välillä jopa runolliseen tyyliinsä. Pennanen kerronta taas edustaa perinteisempää tietokirjallisuutta, ja myös kirjan rakenne on kenties hieman selkeämpi. Kummasta tyylistä lukija pitää on makukysymys.

Suurin ero teoksilla kuitenkin on niissä käytetty lähdepohja, joka on ohjannut myös sitä, minkälaisiksi teokset ovat muovautuneet. Keskisarjan teoksessa ovat pääosassa poliisin esitutkintamateriaalit, joiden avulla tekijä on saanut kuvattua hyvinkin yksityiskohtaisesti esimerkiksi sitä, mitä todistajat ja epäillyt kertoivat tapahtumista. Pennasella ei taas ole selvästikään ollut käytössään näitä materiaaleja, ja teoksen lähteinä on käytetty lähinnä lehdistömateriaaleja ja oikeuden pöytäkirjoja.

Käytettyjen lähteiden takia Pennasen teos kuvaa kattavammin tapahtuman yleisiä taustoja siinä missä Keskisarja porautuu suoremmin yksityiskohtiin. Moni Keskisarjan kirjassaan esiin tuoma yksityiskohta jää Pennaselta käsittelemättä, mutta toisaalta koko tapahtumaketjun hahmottaminen voi olla helpompaa Pennasen perusteellisen kuvauksen myötä, joskin karttojen ja kaiken kuvituksen puute on Pennasen kirjan heikkoja kohtia.

Keskisarjan syyttävä sormi osoittaa Runar Holmströmin suuntaan, mutta Pennasen kirjasta välittyy kritiikki Runarin syyllisyyttä kohtaan. Pennanen pohtii muun muassa laajasti sitä, miten todistajat voisivat muistaa kuukausien kuluttua, miltä tiellä nähty mopedisti on näyttänyt. Todistajista valtaosa olikin epävarmoja todeten vain Runarissa olleen samaa näköä uhreja väitetysti seuranneen mopedistin kanssa. Runarin epämuodolliselle ja myöhemmin kiistämälle tunnustukselle siitä, että oli Heinävedellä murhien aikaan, ei Pennanen myöskään anna paljoa painoarvoa ja näkee tämän voineen lukea kertomansa asiat lehdestä ja arvailla loput, mitä ei julkisuudessa oltu kerrottu – kuten lähinnä sen, että Tulilahdessa naisten kanssa iltaa viettäneet ns. tuokkospojat yrittivät halailla ja suudella uhreja.

Pennanen ei väännä rautalangasta omaa teoriaansa, mutta lukijan kiinnostuksen kohteeksi nousee esitetyn perusteella kylän nuoriin miehiin lukeutunut Teuvo Kauhanen, jonka vaatteet olivat tapahtuman jälkeen veressä, puukko tippunut tapahtumien aikoihin harmillisesti järveen ja jonka äidin lausunto siitä, että tämä olisi nähnyt uhrien poistuvan leirintäalueelta, hämäsi tutkimuksia aluksi. Murhapaikan läheisyydestä löydettiin myös irti revitty sivu Jallu-lehdestä, joka löydettiin Kauhasen hallusta.

Pennanen siteeraakin kirjassa Holmströmin puolustusasianajajan Holger Strömbergin lausuntoa, jossa tämä totesi Runaria vastaan nostettujen syytteiden olevan kevyellä pohjalla ja että edellä mainittujen seikkojen takia syytetyksi olisi hänen mukaansa voitu asettaa paljon paremmalla syyllä Teuvo Kauhanen. Keskisarja nosti kirjassaan taas esiin, että Kauhanen oli lisäksi koulutukseltaan vasta armeijasta päässyt pioneeri – eli lapiohommat ja maaston naamioiminen olivat varmasti tuttua touhua – ja tämän myöhempää elämää olivat varjostaneet alkoholi ja rikokset.

Paikallisiin tekijöihin viittaa myös todistajalausunto, jossa pari päivää murhien jälkeen Tulilahdessa yöpynyt matkailija kuuli yöllä valvoessaan teltassaan ulkoa keskustelun, jossa kaksi mieshenkilöä puhui ”asioiden piilottamisesta” ja ”poliisista”. Oleelliseksi tämän todistuksen tekee se, että matkailija teki asiasta ilmoituksen poliisille jo ennen kuin Tulilahti paljastui murhapaikaksi tai ylipäätään ennen kuin uhrien huomattiin edes kadonneen. Ajankohta tuntuu myös vapauttavan tuokkospojat, sillä nämä menivät poliisin puheille jo ennen kuin Tulilahti oli varmistunut murhapaikaksi.

Tapauksen yhteydessä pohditaan usein sitä, miksi koira ei haukkunut, kun ruumiiden piilottamiseen käytetty lapio haettiin lähitalon pihasta. Pennanen nostaa esiin, että koira ei haukkunut myöskään poliisin tehtyä tapahtuman rekonstruktion tai kun toimittajia kävi talossa, joten mysteeri herkästi haukkuvan koiran hiljaisuudesta vaikuttaakin olleen lähinnä legendaa.

Rikoshistorian harrastajalle ei ole yhtään pahitteeksi tutustua molempiin Tulilahden tapausta käsitteleviin teoksiin, joista taustoja seikkaperäisemmin läpi käyvä Pennasen kirja voisi sopia paremmin ensin luettavaksi pohjustamaan Keskisarjan tarkemmin yksityiskohtiin paneutuvaa tutkimusta.

Mikko Pennanen: Tulilahden murhamysteeri, Into 2023.