Kuule veliseni, kirjoitetaanpas nämä sadut vielä uudelleen, jooko

Jos kuulet jonkun sanovan hyvin tietäväiseen sävyyn syvällä rintaäänellä, että "…Grimmin veljesten sadut ovat ne parhaat!" – niin voit hyvin pyöritellä silmiäsi ja kysyä: "Jaa, mitkä niistä?"

Veljekset Jacob (1785 – 1863)  ja Wilhelm Grimm (1786 – 1859) sepittivat kovasti tarinoita satujen keräysmatkoistaan halki Saksan maaseudun ja saivat aikaan oikein tarinankeräysten aallon muissakin maissa. Sittemmin paljastui että herrat olivat enimmäkseen tutkiskelleet vanhaa kirjallisuutta mukavasti kirjastohuoneissa ja kuunnelleet oppineempien rouvien kertomuksia näiden keittiön pöydän ääressä. Monien satujen juuret ovat kaiken kukkuraksi löytyneetkin vanhasta ranskalaisesta kirjallisuudesta.

He julkaisivat ensimmäisen tarinakokoelmansa lähinnä aikuisille tarkoitettuna tarinakokoelmana, mutta kriitikot ja sivistyneistö tyrmäsi erittäin väkivaltaiset ja seksuaalisväritteiset tarinat täysin. Wilhelm Grimm alkoi siloitella tarinoita paremmin lapsille sopiviksi ja lyhensikin niitä. Seksuaaliset kohtaukset hän poisti kristinuskoa tunnustavaa väestöä miellyttääkseen. Kymmeniä satuja jäi väkivaltaisuutensa vuoksi pois seuraavasta julkaisusta, vaikkakin väkivaltaa jäljelle jääneisiin vielä jäi. Kaikenlainen yleisön miellyttäminen oli kuitenkin kannattavaa. Seuraavat julkaisut saduista alkoivat myydä mainiosti ja veljekset saivat talouttaan kuntoon. Kuinka moni kirjailija voisi nykyään kirjoittaa teoksensa useaan kertaan uudelleen lukijoita miellyttääkseen? Ennen tuollainen toimintatapa oli ilmeisen hyvä ja toimiva. Nyt somessa nousisi asiasta hirveä haloo, mutta ehkä sellaista voisi joku yrittää ja sanoa simppelisti tehneensä "Grimmit".

Ennen Grimmin veljeksiä useita samoja kansantarinoita oli kertonut aikaisemmin myös mm. ranskalainen Charles Perrault (1628 – 1703). Mainittakoon tällaisista saduista esimerkiksi Tuhkimo. Grimmin veljesten versio Tuhkimosta on tehty selvästikin enemmän kristillistä sivistyneistöä miellyttämään, vaikkakin siinä on varsin väkivaltainen kuvio kengän sovituksessa; paha äitipuoli neuvoo toista tytärtään leikkaamaan poikki jalkateränsä, jotta kenkä mahtuisi, ja toista tytärtään katkaisemaan varpaansa. Verivanat paljastavat huijaukset. Tuhkimo myöskin itkee puutarhassa äitinsä haudalle istuttamansa pähkinäpuun juurella ja hänen toiveitaan toteuttaa valkea kyyhky. Perraultin versio on hienostuneempi ja vähemmän dramaattinen, ja ilmeisesti lähde Disneyn versiolle tapahtumien kulusta. 

Mutta väistykööt nuo eniten huomiota saaneet satusedät useine versioineen vanhoista tarinoista. Ei ole mitään yhtä ja oikeaa versiota olemassakaan, kaikki suullisesti aikoinaan eteenpäin kerrottu on aina muuttanut muotoaan kertojansa arvomaailman mukaan. 

Itseäni on vanhoissa saduissa häirinnyt se, kuinka tytöt ja yleensä juuri prinsessat ovat turhan usein olleet pelkkää lahjatavaraa, ja vielä alaikäisinä. Neito, joka konttaa siivoamassa lattioita ilman sen kummempaa perustetta kuin että on kiltti ja tottelevainen, kuulostaa juuri siltä että hyvä tyttö pitää mielipiteensä ominaan ja on muiden orja. Monia muitakin asioita on näissä ikivihreissä tarinoissa, mitkä ovat itseäni hatuttaneet ja potuttaneet. Siksi kai luinkin pienenä mieluummin seikkailukirjoja. Grimmin veljesten tarinat tulivat tutuksi jo ennen kouluikää, kun mummo luki niitä iltasaduksi.

Me kaikki voimme kertoa sadut omalla tavallamme. Innokkain kuulijakunta voi löytyä omista lapsista, naapurin  tai ystävien tai läheisten ipanoista. Korvat suorastaan höröttävät, silmät laajenevat ja jännitys tiivistyy. Keksin puolikas pikku kädessä unohtuu syömättä, eikä tarinointia voi jättää missään nimessä kesken. Satua kertoessa tilanne voi äityä joskus niin jännittäväksi, että on hyvä olla jokin viltti, minkä alle voi mennä piiloon.

🙂 Minun sadussani Tuhkimo pääsee vihdoinkin kylpyyn. Mutta miksi hän tottelee mukisematta ilkeää äitipuoltaan? Siihenkin on selitys: äitipuoli uhkaa laittaa pataan hänen lemmikkikanansa, jos hän ei tee kuten käsketään. Ja hyvä on kun kanat eivät joudu pataan, sillä yksi kana onkin haltiakummitäti, joka pystyy olemaan ihmishahmossa tarvittaessa hetken verran. (Haltiakummitädillä oli kerran mennyt yksi loitsu pieleen ja siksi hän oli muuttunut kanaksi.) Niin minä kerron tuon sadun pikku muksuille, ja kohta veljeni tyttärelle, jahka hän vielä vähän kasvaa. 

Ja vielä: Olemme kaikki varmasti hyviä kertomaan tarinoita eteenpäin. Miettikää miten helppoa on kertoa naapurin kommelluksista pihamaallaan tai työkaverin möhläyksestä. Osaamme värittää pöllötkin jutut niin, että ne ovat mielenkiintoisempia. Satujen kertominen voi tuntua haastavalta, mutta sitä kannattaa kokeilla. Mitä ei muista ihan tarkkaan, voi korvata keksimällä uuden juonen käänteen ja mistä ei pidä, sen voi jättää pois. Ihan uusiakin voi keksiä. Tai sitten voisi pitää mielessä senkin, että kirjastot ovat pullollaan kirjoja, mitä lukea ääneen. Lapsille ääneen lukeminen on mahtava teko, sillä ne hetket jäävät hyvin usein pieneen mieleen koko elämän ajaksi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu