Hurahdus englanninkieleen

En huomannut ajankulua – jos joku minut täällä vielä muistaa. Olen ollut uppoutuneena kaikenlaiseen. Mutta voiko ihminen hyvästellä elämänsä ajanjaksoja siirtyessään uuteen? Luulen että voi.

Kerron nyt yhdestä, eräänlaisen luovan aikakauteni lopun ajoista, nimittäin tutkimusmatkastani englanninkieleen intohimorunoilijana. Hurahdin englanninkieleen n. parikymmentä vuotta sitten, erityisesti jäin ensin koukkuun vanhoihin kirjallisuuden klassikoihin. Luin Sherlock Holmesit niin, että kirjoitin uudet oudot sanat käsin ruutuvihkoon. Se on tapa, jolla saan taottua uusia sanoja muistiini.

Yhtäkkiä huomasin nauttivani siitä, että ajatuksissani kieppuvat runontapaiset mielikuvat pulppusivat kuin lähteenpohjasta – englanniksi – muistikirjoihini. Päästäni pursusi intohimorunoja. Englanninkieliset ystäväni kannustivat kirjoittamaan lisää. Runopiiri ympärilläni on pieni, mutta tiivis ja hedelmällinen.

Ystäväni, kirjallisuuden harrastaja Yosef Abdo on kääntänyt runojani arabiaksi, hän laati myös vuonna 2020 kasaamani runokokoelmani ”Lust” takakannen tekstin. Se oli semmoinen hyvin pienimuotoinen taideprojekti, harrastejuttu koronan keskellä. En varmasti koskaan julkaise toista englanninkielistä runokokoelmaa, sillä luulen etten kestäisi enempää omia mielikuviani. – Verratessaan tuossa tekstissään minua Nerudaan, näytin varmaan hetken iloiselta nauravavalta buddhapatsaalta. Mutta hyvältä ystävältä siedän ylipursuavaa ylistystä ihan mielelläni, varsinkin kun tiedän hänen pystyvän myös osoittamaan heikot kohtani kirjoituksissani täysin vilpittömästi. Ne jäivätkin pöytälaatikkoon. Jälkipolvet löytäköön siis ne ja sytyttäköön niillä saunan uunia.

Runojani on siis jo paljon analysoitu ja pohdittu, kiitos rakentavasta palautteesta myös valokuvaaja Gary Wornellille. Suurin kiitos kuitenkin kuuluu englantia minulle vuosien ajan opettaneelle muusalleni, nimeän hänet tässä Mendocino Bluksi (hän ei löydy tuolla nimellä Googlella, salainen mahtava ystäväni jääköön ikuisesti salaiseksi). Hän ei sietänyt ”mitättömiä huokailuja” ja jos jokin oli hieman pielessä ”riippuu siitä seuraavasta sanasta, onko kyse voimakkaasta tunteen tulkinnasta vai typerästä virheestä”.

Nyt alan hyvästellä sisäisen runoilijani opettelemalla runojeni ääneen lukemista. Pikku homma, luulin. Vaikka kuinka osaan kirjoittaa ajatukseni englanniksi, kieli suussani ei meinaa taipua. Vasta kun kaikki runot on luettu, voinen laittaa kirjan kannet kiinni, the end, slut, loppu, finito. Olemme vähän semmoisia, me suomalaiset, että mieluummin suljemme suumme kuin yritämme käyttää vaikeasti äännettäviä vieraskielisiä sanoja, kuten bureaucracy. Niin tai immediately, ääk, tai muuta kolmitavuista. Ranskalaiset lausuvat englantia ylpeästi omalla korostuksellaan, mutta ehkä se sitten vain kuulostaa niin paljon kauniimmalta meidän rallienglantiimme verrattuna.

Tajusin jokin aika sitten, että ilmeisesti olen saanut yhden elämänvaiheen päätökseen, koska harrasteeni englanninkielen kanssa on jäänyt kuin vaivihkaa. Ihan kuin se olisi ollut vain matka jonnekin ja nyt puran kotona reppua. Mutta, uusi matka jo häämöttää, sillä olen innostunut rumpujen soitosta. Käsittämätöntä. En tiedä mitä tästä seuraa. (Ehkä häätö? Voiko rummuttamisesta seurata muuta kuin häätö?)