Kivijuttu

Hilman pään sisällä on kaunis, kimmeltävän valkoinen ukkoskivi. Nukeillani on aina erilainen kivi sisällään, ikään kuin kuvastamassa niiden luonnetta. : )

Kivet ovat hioneet ihmisen mieltä aikojen kuluessa monin tavoin. Osa kivistä on himoittuja jalokiviä, osa kauniita muistoja ja jotkut vain inhottavia sorajyviä kengässä.

Niihin liittyy uskomuksia ja outoja voimia, niistä rakennetaan ja niiden päälle heitetään löylyvettä. Katapulteilla on lennätetty kiviä vihollisen niskaan, murskeella tehdään teitä ja jotkut kivet ovat tuoneet terveisiä ulkoavaruudesta.

Kun kirjoitin viime vuonna sadun Saapasjalkakissasta uusiksi, niin siinä hiidenpeikko oli äkeissään noitunut osan palvelijoistaan kiveksi.

Kuvituskuva kirjastani ”Olipa kerran…”

…huomattuaan soittokellon narun kissa heilautti sitä miekallaan. Hän ei tunkeutuisi linnaan kuin mikäkin hiiviskelijä vaan vaatisi vieraan kohtelun.

Kello kilahti ja haarniskaan pukeutunut rotta ilmestyi kuusen takaa oviaukolle. ”Kenet saan ilmoittaa?” se vikisi pelokkaan oloisena kissan nähdessään.

”Onko peikko laittanut tuollaisen rääpäleen vartioimaan ainoaa avointa sisäänkäyntiä?” Saapasjalkakissa päivitteli.

”Arvon hiidenpeikko muutti eilen kiukuspäissään kiveksi kaikki, jotka sanoivat sanan juusto, sillä juusto on ollut loppu monta päivää. Hän on kovin arvaamaton ja hirmuinen velho.”

En koskaan osta, enkä halua saada arvokkaita jalokivikoruja, sillä mieleeni hiipii näkymiä pimeistä kaivoksista, orjuudesta, murhista ja kokonaisten kansojen luonnonvarojen riistosta, kiitos Leonardo DiCaprion leffan ”Blood Diamond”. Minulle kuitenkin kulkeutui kerran lahjaksi suuri rubiini, ja siitä teetin kaulakorun. Tuo rubiini on varmaankin jotenkin viallinen tai muuten epäkurantti, koska se ei ollut maksanut kuulema paljon mitään. Tai sitten minulle on puhuttu höpöjä, että tykkäisin siitä lahjana. Niin tai näin, se on kaunis ja muistuttaa minua tietystä elämänkokekemuksesta.

All-focus

Ehkä viimeisimpiä kivijuttuja elämässämme on se hautakivi. Voisiko sellaisen kieltää omalla kohdallaan? Minusta on karseaa että vanhat haudat kaivetaan ylös ja ne unohdetut nimet kivissä kuskataan jonnekin kadunreunakivitehtaille. Ymmärrän että tilasta on puute ja se maksaa. Mutta silti se tuntuu ihan inhottavalta… ripotelkaa tuhkani tuuleen ja istuttakaa jonnekin puu. En minä missään hautakivessä, pelkkänä nimenä ole täällä, vaan kirjana kirjastossa, olohuonessasi tai antikvariaatissa kirjahyllyssä.

Liian synkeää loppua ei ole mukavaa tähän jättää, joten voisiko olla kivempi kertoa lisää tuosta Saapasjalkakissasta…

”Teidän ylhäisyytenne, kiitos että tarjoatte yösijan näinä vaikeina aikoina vaatimattomalle matkamiehelle”, Saapasjalkakissa aloitti imartelunsa syvään kumartaen eikä kiinnittänyt mitään huomiota siellä täällä näkyviin kivettyneisiin palvelijoihin.

Hiidenpeikon mieltä lämmitti kovasti moinen pokkurointi ja se tarjosi vieraalle heti raakaa kalaa pöydällä olevasta kulhosta. Samalla se napsautti kahdesti sormiaan ja kivetystaika raukesi. Kaikki linnan palvelijat heräsivät jälleen eloon. Keittiöstä alkoi kuulua kalinaa kokin jatkaessa töitään siitä, mihin hän oli edellisenä päivänä jäänyt…

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu