Filosofiaa ja ajan patinaa
Muutin perheeni kanssa lukiolaisena ja abiturienttina uuteen espoolaiseen lähiöön, johon oli rakennettu ensimmäisiä kerrostaloja. Alueen historia kertoo, että paikkakunnalla oli ollut muutamia kartanoita ja niiden maita sekä tiilitehdas. Alue on Espoon Kivenlahti, Stensvik, meren vuonon rannalla lähellä Kirkkonummea, moottoritien katveessa. Aluetta rajaa siis moottoritie ja meren vuono ja se on kartalla kuin ahdas niemeke. Aluetta leimaa suuret pysäköintialueet kerrostalojen pihamaina. Lähes yhtä innokkaasti kuin betonisia kerrostaloja ajan hengen ja tyylin mukaan, on alettu rakentaa myös parkkitaloja. Ne ovat nykyään jopa näkyvämpiä ja suurempia kuin 1970-luvulla rakennetut kerrostalot.
Puolitoista vuotta sitten vuoden 2022 joulukuussa alueelle tupsahti metro. Voi kauhistus sentään? Ei, vaan kaunistus. Alueen ihmiset ovat nykyään paljon elävämpiä ja iloisempia. Metrolla pääsee helposti sujahtamaan asioille ja työpaikoille – metro on kätevä kulkuväline. Silti rakennetaan lisää parkkitaloja, aiotaanko autot loppusijoittaa niihin?
Valokuvaajana ehkä näen asioita kuin kameran linssin jatkeena ollessa kuuluukin. Kamera löytää käsissäni ja silmieni jatkeena kohteita, jotka maisemassa hiljalleen maatuvat tai patinoituvat. Kerrostaloasukkaana luonnonkukat ovat olleet jo kauan punaisena lankana valokuvaamiselle. Olen seurannut patinaa – ajan vaikutusta – sekä luontoon että ihmisten tuottamiin esineisiin, kirjoihin, valokuviin. Kaikessa ajan vaikutus näkyy. Jopa digikuvat näyttävät vanhemmilta vanhetessaan, menettävät tuoreutensa.
Kun tuoreus on menetetty, jotakin muuta on saavutettu.
Ajan vaikutus pehmentää ja tekee asioita arvokkaiksi.
Monet esineet huomataan vasta kun ne ovat vanhoja esineitä.
Sarjatuotannossa on saatettu tuottaa rajallinen määrä esineitä kysynnän mukaan. Esineet katoavat maailmalle ja kohta niitä on jo vaikeata löytää. Joillekin keräilijöille on saattanut kehkeytyä erityinen vainu löytää haluamiaan esineitä. He saattavat koota kokoelman, joka kohta kelpaa museolle loppusijoitukseen ja suuren yleisön ihasteltavaksi tai kauhisteltavaksi. Esine kokoaa itseensä tunneperäisen vaikutelman, jota se luovuttaa näkijöilleen. Ihmiset voivat tuntea nostalgiaa, saada ideoita sisustukseen tai muuten elämäänsä piristämään. Tavalliset arkiesineetkin toimivat näin saatuaan ajan patinaa – puhumattakaan taide-esineistä, ruukuista, maljakoista, design-esineistä, tauluista, valokuvista.
Nuorena naisena kiinnostuin vain kaikesta uudesta ja muodista, joka oli kätevää ja piristävää, kun sitä ei ole ennen ollut. Kun muodin hyväksyy, tuntuu, että se kestää iäisesti, se on ainoa oikeanlainen tapa pukeutua. Sitten yhtäkkiä muoti onkin vanhentunut – popliinitakit, suuret olkapäät bleisereissä, pitsikuvioiset villapaidat, taitetut paitapuseron hihat – vaatteet, joihin oli kiintynyt, joutivat mustiin säkkeihin viemästä tilaa vaatekaapissa. Niin piti tehdä monta kertaa. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, alkaa nähdä muodissa uudelleen noita samoja piirteitä ja saattaa kaivata pois heitettyjä vaatteitaan.
Koko elämän kokemiseen tarjoaa puitteet asuinalue.
Uudessa 1970-luvun lähiössä asuu nykyään jo monta sukupolvea saman suvun ihmisiä.
Sukutarinat kulkevat suusta suuhun, tiedetään alueesta enemmän kuin siitä koskaan on kirjoitettu tai muuten tuotettu tietoa.
Kotipaikkayhdistys järjestää luentoja ja tukee ihmisten historiatietoa. Herstoria – sana, jonka tuotin paikkakunnalla aikoinaan, kun olin ollut kuulemassa historialuentoja kotiseututalossa. Pieni paikkakunnan sydän – Kahvi-Kaisa on alueen vanhin rakennus nykyään. Se on toiminut joskus koulurakennuksena, ehkä opettajan kotina, siinä on ollut posti ja kahvila ja se henkii paikkakunnan atmosfääriä suomalaisen puurakennuksen voimalla. Punamulta värillään.
Filosofiassa nykyään on käsitelty paljon käsitettä aika. Tuntuu siltä, että aikaa etsitään liiankin teoreettisesti, kun se on luonnollisena asiana meidän kaikkien ihmisten ympäristössä. Se jättää jälkensä kaikkeen ja sen voi nähdä, kun sille avaa silmänsä ja aistinsa. Valokuvausta saatetaan pitää jonkinlaisena lisäkkeenä kuvata asioita suurten taidemaalarien työn jälkeen – niin sen ei tarvitse olla. Uskon, että suuret taidemaalarit voivat valokuvauksesta huolimatta ja myös sen avulla tuottaa edelleen näkemyksiään maailmasta siveltimien ja kuvanveiston avulla. Valokuvaamiseen tarvitaan väline – kamera – mutta tarvitaan kaikkeen muuhunkin tekemiseen ja tuotantoon. Tekemisen välineisiin on tullut hienomekaniikkaa, joka on tehnyt tekemisestä helpomman oloista, mutta tarvitaan paljon asiantuntemusta edelleen kaikkeen tekemiseen. Myös valokuvaamiseen.
Valokuvia voi ostaa kirjamessuilla.
Tuntemattomien ihmisten potretteja, joihin he ovat sonnustautuneet pyhäpukuihinsa.
Keitä he ovat?
He ovat meitä suomalaisia ihmisiä.
Voimme muistaa tai ”muistaa” menneisyyden ihmisiä hautausmailla ihailemalla kivipaasien ja ristien nimitietoja, syntymä- ja kuolinaikoja. Ihmiset ovat jättäneet jälkeensä muutakin. He ovat jättäneet jälkeensä arkistotietoa, kirjoja – kirjoittamiaan ja lukemiaan kirjoja – esineitä, päiväkirjoja, valokuvia, maalauksia, taloja ja puutarhojaan. Näitä he eivät ole vieneet mukanaan, vaan me edelleen nautimme siitä kaikesta, joka on jäänyt jälkeensä.
Miten?
Ihmisinä, hengessämme, muistoissamme – me itse.
4.3.2024 Tarja Kaltiomaa
Edellinen Vapaavuoro-kirjoitukseni: Kirja: Peppi ja Sokrates – filosofian kauhukakara | Uusi Suomi Vapaavuoro
Kirjoituksen aiheesta: Pienten ihmisten suuret tarinat – valokuvauksen herstoriaa | Uusi Suomi Vapaavuoro
Muutama sana pelisäännöistä | Uusi Suomi Puheenvuoro
Valokuvat nro 2 ja 5 olivat mielestäni parhaat tässä kirjoituksessa.
Ilmoita asiaton viesti
Lukija voi löytää uuden tekoälysovelluksen, kun avaa kirjoituksen MS Edge -selaimella. Jutun valokuvien oikeassa yläkulmassa on painike, jonka avulla selain avaa viereen ikkunan ja Visual Search eli visuaalinen haku -ominaisuudella tuo ruudulle samankaltaisia valokuvia internetistä.
Ilmoita asiaton viesti