Kauneutta niittymailla, silmäniloa kukkasista

Kypsiä voikukkia niityllä.

Tänä vuonna Kansainvälinen luonnonkukkien päivä mennä vilahti minulta ohi ilman päiväkävelyitä ryhmässä luonnossa: kamppailin samaan aikaan kukkasten asialla työpöydän äärellä. Herran jestas sentään! kuuluu Suomessa sanonta usein. Esi-isämme ja esiäitimme näkivät vaivaa satoja vuosia sitten ja kuljettivat sen aikaisilla komeilla purjeveneillä maahamme kukkien taimia etelämmästä. Näitä saattoi ylhäisönainen palvelijattarineen ja seuraneiteineen tuoda huolellisesti pakattuna laatikoissa tai ostaa ison satsin kuivattuja siemeniä huolellisesti valikoituina sen mukaan, mikä saattaa kestää kylmää talveamme. Nyt toivoisin, että kaikki luonnon suojelijat alkaisivat hyväksyä tuon työn. Ei ole itsestään selvää, että nuo kasvit olisivat selvinneet meidänkin nykyihmisten iloksi monen kylmän talven yli ja taas kesällä silmiemme iloksi. Hyvät ihmiset: kuin huomaamattamme monien meidän suomalaisten ihmistenkin selviäminen tässä pohjoisessa maassa on ollut kamppailua aluksi jopa luontoa vastaan, mutta sittemmin maan luontoon sopeutuen ja sen hyväksyen. Ei oikeastaan, ei kukkasten eikä ihmisten kukoistus olisi mahdollista ilman tuota tahtojen taistoa nousta ylväästi ylös ja nöyrtyen aina uudelleen maan puoleen. Hieman dramaattisesti sanottu, mutta eikö vain olekin totta, kun nyt luemme maamme historiaa (ja herstoriaa).

Olen tottunut kaikkiin niihin onnettomasti ja vääryydellä vainottuihin ”vieraslajeihin” Suomessa. Joka kesä havaitsen uusia kukkasia ja sydän kylmenee, kun sen pitäisi lämmetä. Pelkään tuon uuden lajin joutuvan myös vainon kohteeksi, kun joku kukkien luontoa ymmärtämätön sen havaitsee. Me suomalaiset ihanat ihmiset taidamme olla nuijasotien jälkeläisiä, jotka nuija olalla odotamme taas jotakin aihetta käydä taistoon taas. Voisimme jo rauhoittua ja hyväksyä maamme sivistysvaltiona. Olemme tehneet suurenmoista edelläkävijän työtä talouden hyväksi ja nyt kaikilla suomalaisilla on hyvä elää jo: meitä lämmittää muukin kuin vain sauna ja klapit– nimittäin hyvät talojen lämmitysjärjestelmät, sähkön tuotanto, ja voilá myös aurinko ylettää tänne asti pohjoiseen.

Mitä sitten, jos joku kasvi, kukka, karkaa luontoon. Siellä se saa pärjätä itsekseen luonnon voimin ja armoin. Mielestäni se on monimuotoisuutta. Veikkaan, että ei Suomessa periaatteessa jääkauden peittämänä maana ole yhtään alkuperäiskukkaa, ei ole ollut, kaikki on tuontitavaraa.

Jätetään jo kukat rauhaan!

 

Kirjoitin niittykukkasista vuonna 2015 verkkosivustolleni näin:

http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi/sh3_tiedostot/tp3_luonnonkukkien_varit.htm

 

Kävelin kameran ja koiran kanssa taannoin ulkona. Teimme monta uutta kasvihavaintoa. Emme vain uskalla kertoa, valitettavasti.

Tai kerron sittenkin, pelko pois, ihanat ihmiset ja kukat – Te silmänilot!

Luonnon monimuotoisuus, moottoritien tienvarsi täynnä kukkia, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, silmäniloa kaikille näkijöille.

 

 

 

TarjaKaltiomaa

Kirjailija, filosofi, runoilija, valokuvaaja: aiheena Kristillinen filosofia. Kirjoittelen omalle verkkosivustolleni Tyhjäpaperi ( http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi ) kristillisyydestä nimenomaan filosofiana, ei uskontona. Kuulun evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja vaikutan seurakunnassa tavallisena seurakuntalaisena. Olen puolueisiin sitoutumaton, monipuoluediggari, seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua maltillisesti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu