Olipa kerran vanha maailma…

Maailmojen taru on ihmiskunnan parasta satuilua. Tarinoita on paljon ja niissä on sekä sadun että toden tuntua.

Olipa kerran kuningaskunta, pieni maa, pieni kansa, jossa asusti maailman ensimmäiset ihmiset. Tietenkin, koska tuolloin ei vielä ollut mielenosoittajia eikä köyhiä ihmisiä lainkaan, he elelivät komeassa linnassaan. Elon rauhaa häiritsi toisinaan kilpailu siitä, kuka on kaunein ja vahvin. Naisen tuli olla kaunein valtakunnassaan ja miehen rohkein ja tietenkin komein.

Vanha pari eleli tyytyväisenä elämäänsä. Heitä palveltiin ehdoitta ja heidän asianaan oli pitää koko kansa tyytyväisenä. Nykyäänkin tämä puoli istuu heissä kuin nakutettuna.

Vanhan kansan vanhan linnan ympärillä tutustui toisiinsa ihmisinä perusteellisesti. Jotta tarinasta ei tulisi liian pitkä jonkinlainen miljoonajuttu, rajaan koko porukan koon sataan. Tuohon ihmismäärään sisältyi kaikki sen aikaiset ihmiset ja siinä tuolloin olikin kaikki. Muuta ei kaivattukaan, eikä olisi kaivattukaan.

Tuolloinkin luultavasti sattui kaikenlaista.

Kansan kuului olla tyytyväistä ja tämä olikin kuningasparin ainoa huoli.

Toisinaan kansan parista nousi joku, joka alettiin nähdä kauneimpana ja rohkeutta piti testata. Kansan tarina jatkui näin. Aina piti voittaa nuoren prinsessan ylpeä mieli ja aina piti prinssin olla kaikkein rohkein. Kuin huomaamatta vallitseva pari nuortui ja heistä sitten tulikin jo keski-ikäisiä ihan niin kuin nykyäänkin.

Kova kolaus valtakunnan edelliselle kuningattarelle on ollut havaita jonkun nuoren – vaikka olisi kuinka ollut oma lapsi – olevan kauniimpi. Tästä kertovat vanhat eurooppalaiset tarinat ja sadut. Niitä kuljetetaan mukana maailmasta toiseen ja niitä on nykyäänkin maailman kirjallisuudessa. Näistä tarinoista tykkäävät he, joille ne ovat tutuimmat tarut ja sadut. Jotkut muut ihmiset – jotka tässä nykyisessä maailmassamme elävät – eivät aina tykkää. Tosin kilpailua tällä sadan porukalla on ollut aina omastakin takaa.

Oma mielisatuni on Irja Lappalaisen kuvittama Adalmiinan helmi, koska se tuntuu sijoittuvan kuin sijoittuisi Suomenmaahan, onhan sen kirjoittanut armas Topelius.

Ja kaikki muutkin vanhat sadut ovat parasta lukemistoa lapsena olleet, ne ovat kuin sielun ydin, kuin sydän, joka sykkii nykyäänkin löytäen tutut tähtitaivaiden tarinat tästä loskaisesta ja kylmästä maasta – siis kirjahyllyistä. On niitä nykyäänkin kauneimpia ja komeimpia, tähtisilmiä, seikkailuja. Tarinoitten maailma.

Miksi tästä kerron nyt?

Maailmassa voi viihtyä vapaa-ajallaan lukemalla kirjoja, kutkuttavimpia tarinoita silti ovat vanhat sadut, ne ovat ihan ydintä. Niitten avulla voi ymmärtää sisintään. Ja maailmoja suurten kirjojen avulla, joiden merkitys on kuin satua.

1.2.2024 Tarja Kaltiomaa

Niin nuo vanhahenkiset ihmiset oppivat toisiaan rakastamaan, että biologia on heille kuin ohimenevä vaihe vaan. Tässä nykyisessä maailmassa sukupuoli on kuitenkin biologinen asia, perheen perusta, kuten aina on ollutkin.

Vaikka elämä alkaa syntymästä – romanssista, avioliitosta – voi muu kaikki elämä olla sellaista kuin toivomme sen olevan. Miksi odottaa ihmettä, elämää voi elää juuri nyt. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaa ja ne huomaa usein vasta jälkeenpäin tapahtuneen, kun niitä ja elämäänsä miettii. TK

Edellinen Vapaavuoro-kirjoitukseni:

Kirja: Antropologia psykologian taustalla – sanavarasto | Uusi Suomi Vapaavuoro

…alussa oli sana…