Psykologia: Muistamisen muistelot

Olen aiemmissa kirjoituksissani käsitellyt teemoja muistaminen ja siihen liittyvä yksilöpsykologian dynamiikka. Kirjoitin, että jos ihminen on tehnyt jotakin väärää tai omasta mielestään hävettävää edellisellä viikolla, hän ei asiaa mielellään muistele ja hänen psyykensä alkaa peitellä asian muistelemista. Jos on tapahtunut jotakin mieluisaa ja muistamisen arvoista, ihminen kirjoittaa asiasta muistikirjoihin ja kalentereihin, jotta ei unohtaisi asiaa. Ihminen haluaa vahvistaa muistiaan ja muistamistaan laittamalla asian muistiin eli ulkoistamalla asian jotenkin, jotta muistaisi myöhemmin.

Muistamiseen liittyy eräitä käsitteitä myös yksilömuistin tiimoilta, joiden käsitteiden avulla voidaan selittää yksilön erinomaista muistia yhteisössään. Tällaisia käsitteitä voivat olla esimerkiksi sukumuisti, perinteet, kansankunnan muisti ja jopa ihmiskunnan muisti. Sukumuistia tukevat kodin esineet, maalaukset seinillä, piirrokset, valokuvat ja valokuva-albumit. Kodin esineet kulkevat usein suvussa sukupolvelta toiselle ja erityisesti arvoesineet ja tunteita herättävät esineet ovat haluttuja perintöesineitä. Joskus on ehkä perinnönjakotilaisuudessa kiistelty, kuka saa vanhempiensa hääkuvan itselleen perijöistä. Nykyään tuollaisen kysymyksen voi ratkaista helposti tekemällä tärkeistä valokuvista kopioita, niin että jokaiselle perijälle voidaan tuottaa kuvasta oma kappale.

Paitsi konkreettiset esineet, sukumuistia tukee suvun perinteet ja elämäntapa. Perinteet liittyvät tavallisesti kalenterivuoteen ja kristillisessä opissa on jokaisena vuotena toistuvia tapahtumia, joita koko perhe ja suku viettävät perinteiseen tapaansa. Tällaisesta toistuvasta toiminnasta syntyy sukumuistia siihen osallistuville yksiöille. Perinteissä on kyse sekä sukumuistista että tavallaan sillä on yhteytensä kansakunnan muistiin. Kansakunnan muistin yleisiä piirteitä sen lisäksi ovat maan historian ja herstorian aikana vaikuttaneet kuuluisat ja tunnetut ihmiset. Kansakunnan yhteistä muistia kannattelee yhteinen huolenpito siitä, että muistamme tärkeät kansakunnan kohtaloon vaikuttaneet ihmiset myös heidän elämänsä jälkeen. Olen joskus pohtinut, että tunnettuja ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä, jotka nykyään television kautta vaikuttavat arjessamme ja niitä, jotka eivät ole päivittäisiä ”tuttuja” julkisuudessa, mutta joilla silti on suuri vaikutus maan ja/tai alueen ihmisiin. Joskus tunnettuus alkaa vasta merkittävän ihmisen kuoltua. Huomataan henkilön jäämistöstä, että on kyseessä merkittävä henkilö. Tällaisen henkilön perinnöllä voi olla elvyttävää vaikutusta, kun kansalaiset eivät ole voineetkaan kyllästyä häneen henkilönä. Vaikutus kansakunnan muistiin tulee kuin jälkikäteen. Tällaista muistamista Suomessa on syntynyt muun muassa runoilijoilta ja heidän jälkeensä jättämästä tuotannosta.

On melkeinpä merkillistä nykyaikana nähdä, että ennen television päivittäistä vaikutustakin, suomalaisilla on kuuluisuuksia, jotka ovat tutun tuttuja vaikuttajia ja heitä usein sanotaankin kansakunnan suurmiehiksi ja suurnaisiksi. He ovat elämässään olleet suurvaikuttajia, vaikka ihmiset eivät olisi heitä – kuten nykyään television aikakaudella – nähneet elävinä henkilöinä usein.

Suomalaisilla ihmisillä on erityinen suhtautuminen maalaustaiteeseen. Nykyään ihmisillä on enemmän rahaa käytettävissä kuin itsenäisyyden alkuaikoina. Suomi itsenäistyi omaksi itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917 ja olemme maana viettäneet itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa muutama vuosi sitten. Televisio on tuottanut näkyviin runsaasti maamme menneisyydestä kertovia elokuvia, dokumentteja ja muuta muistettavaa. Onhan koko itsenäisyyden ajan ollut mahdollista tuottaa filmille tapahtumia ja tallentaa niitä kansakunnan arkistoihin. Maalaustaidetta ei kuitenkaan usein nähdä televisiossa. Tärkeät kansakunnan omaan tarinaan ja menneisyyteen sijoittuvat taulut on taidemuseoiden seinillä ja varastoissa. Nämä kaikki ovat arvotauluja. Kun rahalla on alkanut olla vaikutusta maalausten arvostukseen ja hintoihin – kun nyt muutenkin markkinataloudessa lähes kaikkea mitataan rahalla – ei näytä taulun aihe pelkästään riittävän arvostukseen. Penätään kovasti, että taulun tulee olla todistetusti alkuperäinen. Jos taulusta puuttuu signeeraus tai muu taiteen tuntijoiden hyväksymä merkintä taulun alkuperästä, taulu joutuu lähes roskan asemaan esineenä ja muistin kantamisen välineenä. Tätä eivät menneisyyden taiteilijat ole tarkoittaneet eivätkä he sitä ole tuottamuksellisesti tuottaneetkaan. Tuo käsitys taiteen saralta, jossa taulua arvostetaan vain sinä esineenä, joka olisi keräilyharvinaisuus originaalisuutensa vuoksi, on syntynyt tuon taiteen tuottamisen jälkeen taiteen perillisten keskuudessa. On haluttu omistaa, keräillä tai käydä kauppaa hyvin kalliilla tauluilla. On syntynyt taiteen alalla muistikatkos.

Menneen ajan taiteilija, Suomessa kultakauden taiteilija, joka on tehnyt työtään 1800- ja 1900-luvulla, ovat jättäneet osan töistään signeeraamatta, koska nämä taulut ovat olleet erityisasemassa heidän tuotannossaan. Taideteoksen sisällöllä on taiteilijan tuottamana mielikuvamaisemana suurempi merkitys kuin sillä olisi tuolloisen ajankohdan kauppatavarana ollut. Signeeraamatta on jätetty yleensä taiteilijan kannalta tärkeimmät taulut. Muistikatkos on syntynyt, kun juuri kukaan ei muista, mistä taulussa on kyse. Tuollaisia taideaarteita voidaan nykyään löytää esimerkiksi kierrätyskeskuksista, antikvaariliikkeistä (kuten elokuvassa Tuntematon mestari) taidemyyntipaikkojen halpislaareista. Noita tauluja voivat käsitykseni ja oman kokemukseni mukaan tunnistaa henkilöt, jotka ovat noita tauluja menneisyydessä maalanneet ja mahdollisesti myös perheidensä jäsenet.

Yhteistä suomalaiselle kansallismuistamiselle on menneisyyden vaatimattomat mökkitaulut. Nuo mökit, joista maalauksia on tehty, eivät ole yleensä olleet kesämökkejä, vaan taiteilijoitten ja perheittensä asuintaloja. Noita mökkitauluja on maassamme omaa taidekiertoaan tekemässä monia tuntemattomien mestareitten maalaamia tauluja niin paljon, että se on osa kansakuntamme yhteistä muistia. Se on kuin suomalaistan yhteistä menneisyyden mielenmaisemaa. Noilla tauluilla ei ole juuri rahallista arvoa, mutta silti näyttää ja tuntuu siltä, että suomalainen jää tuollaista taulua pitkään tuijottamaan, kun niitä vain jossakin esillä on ripustettuina.

Muistamiseen voi olla monta näkökulmaa. Nykyään ollaan – mielestäni turhaan – huolissaan vanhusten ja muitten ihmisten muistamattomuudesta. Muisti ei ole eikä voi olla jokin ihmisen terveysmäärityksen mukainen aisti, kuten näkö ja kuulo, vaan muistamisen taso on yksilöllinen ominaisuus, tavallaan lahja. Eihän esimerkiksi lahjakkuus oppia helposti viulunsoittoa ole mikään yleinen ihmiseen liittyvä ominaisuus, vaan sellainen lahja on vain harvoilla omaa perimäänsä olevaa psykologista luonnettaan. Ihminen on tuollaisen lahjan tai taidon hankkinut joskus menneisyydessään opettelemalla viulun soittamista ja on mitä luultavimmin soittanut viulua paljon, ehkäpä esiintynyt soittajana. Taito on piirtynyt tottumukseksi ja osaamiseksi, jota henkilö kantaa elämänkulussaan elämästä toiseen eläessään. Meillä suomalaisilla on runsaasti tuollaista lahjakkuutta, joka jäisi vain piiloon, jos emme alkaisi kohentaa myös taiteilijarahoitusta vähintään yhtä onnistuneesti kuin työväen palkkarahoitusta. Motivaatio kehittää lahjaansa on vaarassa hiipua, jos elämä toistuvasti on liian raskasta eikä toimeentulomahdollisuuksia järjestyisi lahjakkaille ihmisille muutoin kuin osallistumalla vaatimattomampiin työtehtäviin palkannauttijoina. Nykyään ollaan oltu huolestuneita, kun koululaisten kansainvälisissä osaamiskilpailuissa suomalaisten lasten tulokset ovat jääneet jälkeen aiemmista onnistumisista. En ihmettele tuota juurikaan, koska meillä suomalaisille valitettavasti hyvien ominaisuuksiemme lisäksi kansakunnan muistia ja käytöstä on rasittamassa muunkin laisia luonteen piirteitä: kateus, näköalattomuus, tulevaisuususkon puuttuminen, uskonnottomuus, toivottomuus, masentuneisuus itsemurhiin saakka. Me emme aikuisina halua nähdä menestystä, koska emme itse ole sitä saavuttaneet. Me lannistamme ja masennamme lahjakkaita ihmisiä ehkä tiedostamattamme ja siksi onkin tärkeää, että erilaiset mittaukset paljastavat tämän ikävän puolen meissä suomalaisissa ihmisissä. Asialle voidaan tehdä jotakin ja sille pitää tehdä jotakin. Asiaa voidaan auttaa tuottamalle erilaisille lahjakkuuksille palkkaa vastaavat tulot jo nuorena, koska lahjan kehittämiseen hyvän toimeentulon perustaksi henkilöllä menee useita vuosia elämässä. Nuoret ihmiset tarvitsevat rahaa ja tuloja myös perheen perustamiseen. Tähän kaikkeen on hyvä perusteet tuottamissani kirjoissa.

Muistaminen on tärkeää ja mahdollista.

Kansakunnan muisti on kansakunnan kulttuuria, joka Suomessa muiden Euroopan maiden tapaan perustuu kristilliseen oppiin uskontona. Tämä on esivanhempiemme tuottama lahja eurooppalaisille kansoille ja maille, myös Suomelle.

Nykyelämässä rahoitus on myös tärkeä asia, jota voidaan kehittää. Olen kirjoittanut aiheesta uuden kirjan Kansantalouden uudet mahdollisuudet (Ellibs Tmi Tyhjapaperi Tarja Kaltiomaa 2023).

Kansakunta tarvitsee muistinsa, ja voi sen avulla jatkaa kohti tulevaisuutta. Kenellä on menneisyys, sillä on myös tulevaisuus.

31.3.2023 Tarja Kaltiomaa

Edellinen Vapaavuoro-kirjoitukseni on Yhteiskunta: Mitä uskonto on, uskonnon merkityksestä.