Taide: Maksaa mitä maksaa

Kuva koristehyllystä.

Taide-esine on esine. Tavara. Taide-esineellä on se hinta, minkä ostaja siitä maksaa. Taide-esineellä on se arvo, jonka taiteilija on sille luonut. Nykyisessä keskustelussa ei ehkä tavallisesti eritellä, mitä tarkoittaa taide-esineen hinta ja mitä tarkoittaa taide-esineen arvo. Tällaisen arvoasetelman matriksi kattaa koko taiteen kentän vanhasta uuteen. Nykyään taideasiantuntijat ovat taipuvaisia Suomessa arvioimaan taide-esineiden iäksi yleensä oman mummunmummun iän, joka on menneessä jossakin vielä tavoitettavissa. Jospa esine onkin huomattavasti vanhempi ja mitä sitten. Vanhat esineet kiinnostavat monia ihmisiä, koska ne saattavat koskettaa jotakin sielun säiettä, mikä on ihmisen alitajuntaa. Uudemmat esineet sitä vastoin usein ovat totuttua arkipäivää, jota näemme ympäristömme esineinä ja kuvastoissa tavan takaa.

Esine on olemassa, kun se on konkreettinen, materiaalinen ja käsinkosketeltava.

Ihminen on olemassa, ja hän voi kohdata esineen materiamaailmassa.

Ihminen voi kokea suurena elämyksenä jonkun esineen näkemisen. Hän on esineen arvon äärellä.

Toisena hetkenä ihminen voi olla tekemässä kauppaa esineestä joko myyjänä tai ostajana. Tuolloin esineelle mitataan rahallista arvoa, hintaa. Hinta muodostuu siitä sopimuksesta, minkä taide-esineen omistaja haluaa itselleen esineestä luopuessaan ostajan hyväksi. Ostaja tietenkin määrää siitä, minkä summan hän on valmis esineestä maksamaan. Kaupat tehdään ja kättä päälle. Esine vaihtaa omistajaa.

Edellisen kiihkeän 1900-luvun talouden pyörteissä näyttäisi siltä, että taide-esineet, etupäässä taulut, on alettu nähdä samanlaisina sopimusvälineinä kuin raha, seteli. Tauluja tutkaillaan asiantuntija-armeijoiden taholta suurennuslasein ja kemiallisin analyysein, ja yritetään selvittää, onko kyseessä väärennös. Mistä tulee se käsitys, että jollakin taululla pitäisi olla jokin tietty hinta tai arvo?

Vuonna 2012 pohdiskelin tätä samaa asiaa, joten laitan linkin silloiseen kirjoitukseeni Taideväärennökset taidetoisintoina:

http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi/sh9_tiedostot/tp9_taidevaarennokset_taidetoisinnoksia.htm

Aiemmassa kirjoituksessani olen kirjoittanut myös, että antiikkiesine tai taide-esine voi sopivasti nostattaa kodin arvokkuutta, kun löytää tavaramarkkinoilta itseään miellyttävän esineen.

Mikään ei ole luultavasti ihmistä niin kiihdyttävää kuin taide, sanokaa jos olette eri mieltä, eri mieltä saa olla.

Valmiit taideteokset ovat joko pysyvillä kotipaikoillaan museoissa, taidehalleissa ja kodeissa tai vapailla markkinoilla ostettavissa. Rahalla. Tämä taiteen markkinamatriksi on laaja-alaisuudessaan lähes pyörryttävä, kun sitä katsoo kokonaisuutena. Taiteen harrastaja voi löytää siitä oman kotoisan kolonsa, jossa voi viihtyä koko ikänsä ja siten saada elämäänsä kohokohtia. Harva ihminen on niin laaja-alainen, että avaa sydämensä koko taiteen kentälle, mutta uskon näitä uskollisia sieluja olevan olemassa. Hartaimpia taiteen harrastajia usein riepoo sydämestä, kun taiteen ympärillä käydään kiivasta tinkimistä ja kiristämistä kauppahinnan sopimiseksi. Parhainta kaupankäyntiä on hiljainen ymmärrys taiteen arvosta ja kauppahinta sovussa sovittuna, on sitten kyse edullisesta tai kallista hankinnasta. Taiteen olemus on lähellä ihmisen sielua ja syvintä ymmärrystä. Raha ei ole paha ja taide liikkuu rahakentässä sujuvasti, kaiken tasoisilla markkinoilla.

Taide-esine ei siis ole sama asia kuin rahaseteli. Onko lainsäädäntöön hiipinyt käsitys, joka tällaisen ajatuksen tuottaa?

Taide on vapaata säännöistä ja sidoksista aiheidensa puolesta. Tätä on vaikeata ymmärtää, jos kannattelee kovin ahdasta käsitystä maailmasta ja ihmisistä. En tunne idän taidetta, mutta uskoakseni idän taiteessa vallitsee käsitys, että sama kuva-aihe tehdään toisintona uusille sukupolville, jotta kuva-aihe ei katoasi ihmisten tietymättömiin. Tähän tulee selvästi tarve muun muassa silloin, jos taidealusta, kangas tai puu tms, on kulumassa ja taideaihe olisi häviämässä. Ihmisillä on tunteenomainen suhtautuminen taiteeseen nimenomaan niiden kuva-aiheiden ja idän taiteen kyseessä ollen myös sanoman (tekstin) vuoksi. Idässä siis on suositeltavaa tehdä uusi teos vanhan rinnalle ja pidettäisiin ehkä kulttuurisena laiminlyöntinä, jos sitä ei tehtäisi.

Lännen suhtautumisessa rahallinen arvo on päässyt usein nousemaan taiteellisen arvon käsitteen yläpuolelle. Ikävintä tämän käsityksen osalta on, että yritetään löytää syyllistä ”väärennökselle”. Kokonaan näyttää jäävän huomiotta, että taiteilija on taitava taiteilija, joka on osannut tehdä sen esineen, taide-esineen. On tavattoman onnetonta, että lahjakkaita ihmisiä tuolla tavalla hätistellään. Meillä suomalaisilla on perusasenteena aivan tolkuton suhtautuminen rahaan. Olemme sala-ahneita ja meillä pitäisi olla paljon rahaa, mutta emme voi sietää sitä, että rahaa on jossakin liikkunut paljon. Silloin tulee kiire selittää rahan olevan rikollista rahaa. Selvästi meillä kaikille olisi hyväksi suhtautua rahaan maltillisemmin ja sen lisäksi suhtautua ihmisiin ihmisinä ja esineisiin esineinä. Rahasta, taide-esineistä, taiteilijoista ja meklareista on usein kehkeytynyt myyttejä, joiden selvittelyä nähdään joskus myös uutisissa. Uutisten välittäjillä näyttää olevan asenteena, että kyseessä ilman muuta on rikollisuudesta. Tämä käsitys vaikuttaa olevan vallalla myös oikeuslaitoksessa ja poliisilla.

Tällä välin vilkaisin Finlexin taideväärennöksiä koskevaa verkkosivua (HE 287/1994). En tutustunut tekstiin syvällisesti, mutta sen käsityksen sain, että lailla pyritään huolellisesti suojaamaan tekijänoikeuksia. Se on tietenkin hyvä periaate. Taidekenttää seuranneena näyttää kuitenkin tavallisimmin siltä, että tekijä on signeeraus ja sitä pidetään tietenkin tärkeänä, muuten tekijällä ei ole korostunutta merkitystä taiteen kentässä. Taide-esineet ovat markkinoiden konkretiaa, kauppatavaraa ja koristeita. Ne tuovat elämyksensä omilla seinillä tai taidenäyttelyissä. Kun Suomi on yhteiskuntatyypiltään pohjoismainen hyvinvointivaltio, mielestäni olisi tärkeää, että taiteilijat saisivat hyvän toimeentulon jo luodessaan taidettaan, koska vaarana on, että itse taiteilija saa vain nuolla näppejään. Koko yhteiskunta hyötyy uudesta ja vanhasta taiteesta, jolloin yhteiskunnassa kokonaisuudessaan on kantavana voimana myös elinkeinojen puolella taiteen kantava voima. Erilaisilla vakuutus, eläkevakuutus ja henkilövakuutusjärjestelyin pitäisi nykyaikana jo kunnioittaa ihmisiä ihmisinä ja turvata myös luoville taiteilijoille kunnollinen, heidän elämän aikansa toimeentulo.

Kun taiteilija on luovuttanut taiteensa hedelmän julkisuuteen, hän ei itse oikeastaan voi aihettaan kontrolloida.

Ihminen on ihminen. Ihmisarvo.

Esine on esine. Esineen hinta.

Kirjoitus ei käsittele koko taiteen markkinamatriksia, vaan riipaisee pientä osaa siitä.

 

Kuvituksena tässä blogikirjoituksena on valokuva kotini koristehyllystä. Kuvassa on omakuvan lisäksi mm. rokokoomaljakko, jolla on itselleni oma merkityksensä. Esine löytyi kierrätyskeskuksesta edulliseen hintaan, jopa halvalla. Kerroin maljakosta aiemmin (15.11.2018)  näin: ”Löysin pienen maljakon kirpputorilta, kun olin etsimässä figuuripatsasta, jossa on mies ja nainen aiheena. Patsaan sijaan löysin maljakon. Siinä on keskeisessä asemassa nainen rokokoo-asussaan rinnallaan kaksi miestä. Tämä maljakko on ollut aikoinaan sensaatio: naisella sai tiukasti moraalisesti tarkasteltuna olla vain yksi mies. Tietenkin asia on edelleen niin, vain yksi mies naisella yksiavioisen kristillisen moraalin mukaan saa olla, mutta nykyään hyväksytään naiselle myös miespuolisia ystäviä, mikä asia on joskus ollut moka. Hienostuneisuudessa kuten monessa ilmiössä muutenkin on menty äärimmilleen. Tämä asenne johti sittemmin lamaan ja nälänhätään: ketään ei enää saanut auttaa hänen tekemisissään. Pienestä rahallisesti arvostaan huolimatta maljakko koristaa hyllyäni omalla paikallaan tärkeästi, pitää oppia virheistä.”

Esineen arvo on itselleni oikein hyvä, se muistuttaa menneiden aikojen jopa ahdasmielisyydestä. Sen hintakin oli hyvä, koska minulla oli varaa ostaa.

14.9.2020 Tarja Kaltiomaa

 

TarjaKaltiomaa

Kirjailija, filosofi, runoilija, valokuvaaja: aiheena Kristillinen filosofia. Kirjoittelen omalle verkkosivustolleni Tyhjäpaperi ( http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi ) kristillisyydestä nimenomaan filosofiana, ei uskontona. Kuulun evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja vaikutan seurakunnassa tavallisena seurakuntalaisena. Olen puolueisiin sitoutumaton, monipuoluediggari, seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua maltillisesti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu