Tekstit ja kuvat taiteissa, elämän taitteissa

Piirustus "Ystävä sä lapsien" Digipiirros: Tarja Kaltiomaa

Hanget korkeat nietokset ovat peittäneet seutukunnan, espoolaisen tienoon meren vuonon äärellä. Huolestuin vuonosta – lahdesta – kun siihen on satanut kerroksittain lunta ja muistaakseni jääpeitettä ei ollut kerinnyt tulla. Olen alkanut lähimerta sanoa vuonoksi, kun tiedän maantiedon tunnilta koulusta, että alueella on ollut hylkeenpyynti tärkeimpänä elinkeinona ennen. Vaan mistä sen tiedän. Ei sitä koulussa ole sanottu, tiedänpä vaan. Lahti tarkoittaa teurastus. Meren alueella jäällä on teurastettu hylkeitä ja siksi vuonoa sanotaan lahdeksi.

Ajan hyökyt vyöryvät yli.

Olen jo vuosikausia ajatellut kuvataiteen sisältävän monien suomalaisen taiteilijan sielullisia avaimia omaan henkiseen menneisyyteensä. Tämä nykyinen aikakautemme on kylläinen menneisyyksien runsaudesta. Joka on viitsinyt tehdä muistamisen arvoista työtä joskus – sellaista, mikä kelpaa kansankunnan kaapin päälle muistettavaksi, voi nauttia nyt tahtoessaan muistoistaan ja elämästään siinä rikkaudessa, jossa on menneisyys. Somessa hiljattain sanottua – pitää olla menneisyys, jotta voi olla tulevaisuus.

Kirjoituksissani Taiteilijan ideapussi ja Elämän pelikortit maalailen myötätunnon vallassa suomalaisten vaikeuksia tietää omasta henkilökohtaisesta menneisyydestään. Kulttuurimme on nuorta – taiteet, kirjallisuus, tieteet. Arkistotointa on ollut vasta, kun on ollut siihen tarkoitukseen sopivia rakennuksia. Muistaminen on niin lyhytjänteistä, että suomalaiset historiantuntijatkaan eivät ilman osoitettua todistelua uskalla mainita juuri mitään suomalaista elementtiä vanhemmaksi kuin noin reilut sata vuotta vanhaksi. Tieteellinen ajattelu on huipussaan. Kaikki pitää todistaa.

Olen liikutuksesta mykkänä ja suruissani sielua myöten lukiessani Annikki Kariniemen kirjaa Ristisiipi. Pohjoisen ilon ja surun kyyneleet, luonto vyöryy sielussani, tulvaa kyyneleet padoksi. Kariniemen kieli on rikasta. En väitä ymmärtäväni kaikkia hänen sanojaan, joilla hän kuvaa pohjoisen luonnon olemusta, omia tunteitaan ja elämäänsä, mutta sanat, vaikka niitä ei ymmärtäisi, ne ovat kuin tunteiden lätäköitä, joista on vaarana niiden kyynelpurot täyttää tunteiden lahdelmia.

Ei vain kuvataide, vaan myös kirjoitustaide, voi olla täynnä kansakunnan ja yksilön muistia. Lukijoiden ja kirjoittajien, painajien ja latojien, kansan tuntoja.

Mistään tämän kansakunnan saavutuksesta viime vuosina en ole voinut yhtä paljon iloita ja kiitellä kuin antikvaari.fi palvelusta, jossa sormenpäiden tuntumassa on kaikki maan kirja-aarteet.

Syvää on sanallinen runous. Teemat, kertomukset, pitkät ja lyhyet. Suomen kieli vaatii paneutumista lukemiseen, silloin se antaa paljon. Tunnetilat täyttävät kehon, tunteilla on tyynnyttävä ja parantava vaikutus sieluun. Tunteet auttavat tyytymään elämään, osaansa, kokemaan omaa elämän maisemaa. Juuri koskaan en ennen tätä päivää ole ollut yhtä tyytyväinen osaani pienituloisena ja lähes lapsiköyhänä (kuten televisio nykyäänkin vielä hyvinvointiyhteiskunnassamme lapsista sanoo) siihen valintaan, minkä olen tehnyt jo lapsena tarttua kirjaan ja pitää lukemista tärkeimpänä harrastukseni. Lukemisharrastus palkitsee. Mielikuvitusrikkaus on autuutta täällä pimeässä pohjolassa, jossa hangen timanttien säihke on rikkautta aitojen jalokivien sijaan. Ehkä juuri siitä syystä pohjoisen suomalaisen kansan mielestä ei ole niin kovin vaikeata kuvitella digitaalista ainesta rikkaudeksi. Sehän on tavallaan melko lähellä mielikuvitusta. Mutta antaa olla.

Koen vääryytenä vanhoja suomalaisia kohtaan muistisairauksista puhumisen. En ehkä ymmärrä kaikkea sitä kiihkoa, joka siihen liittyy. Selitän miksi. Ihmisellä on muistia kullakin omiksi tarpeisiinsa. Muisti on yksilöllinen ominaisuus, jonka vahvuus tai heikkous ei ole sairaus. Vanhana monella ihmisellä muisti hiipuu, koska se voimavara siirtyy vähitellen tuleviin polviin. Niin paljon tästä puhutaan kirjallisuudessa ja kirkossa, mutta tieteellinen maailmankuva vaarantaa ihmisten luonnollisen uskon. Se on valitettavaa. Jo maapallolle tultuaan ihmiset ovat ulkoistaneet muistojaan ja muistia. Vähitellen on alkanut olla muistamisen arvoista ja sitä kaikkea on tallennettu kirjoituksiin ja taiteisiin. Ei ole ihmisen velvollisuus yksilönä muistaa niin paljon kuin on meillä ihmisillä yhteisöllisesti velvollisuutena muistaa, jotta emme toistaisi liikaa vanhoja virheitämme. Yksilöä ei pidä muistamattomuudesta moittia, mutta kulttuurisesti velvollisuutemme on muistaa. Vanhoja ihmisiä työnnetään vähitellen tuonelan syliin ja heidän paluunsa on yhtä riemua lasten tarhojen, vakavien pienten ihmisten riemua. Kirjassani Kristillinen filosofia kuvaan teoreettisesti, mitä tarkoittaa Ihmisen henkinen jatkumo. Se tarvitsee kehyksekseen tämän kaiken, tämän maan, nämä ihmiset. Kirkon suojan sielujen toivioretkeen ajassa, aika-avaruudessa. Kullakin ihmisellä vain tämä hetki, kaiho, kaipuu. Tulevaisuus tullessaan.

15.12.2022 Tarja Kaltiomaa

Edellinen kirjoitukseni Vapaavuorossa Tämä maa, tämä kansa, Suomi 2022

Tämä maa, tämä kansa, Suomi 2022 | Uusi Suomi Vapaavuoro

 

TarjaKaltiomaa
Espoo

Kirjailija, filosofi, runoilija, valokuvaaja: aiheena Kristillinen filosofia. Kirjoittelen omalle verkkosivustolleni Tyhjäpaperi ( http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi ) kristillisyydestä nimenomaan filosofiana, ei uskontona. Kuulun evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja vaikutan seurakunnassa tavallisena seurakuntalaisena. Olen puolueisiin sitoutumaton, monipuoluediggari, seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua maltillisesti. Jäsenyyksiä yhdistyksissä: Espoon Kirjailijat ry hallituksen jäsen vuodesta 2022, Soukan Kamerat ry johtokunnan jäsen vuodesta 2013, Suomen Luonnonfilosofian seura jäsen vuodesta 2013, Suomen Filosofinen yhdistys jäsen vuodesta 2013, kotiseutuyhdistys Kivenlahti-Stensvik ry kannatusjäsenyys. Olen yhteiskunta-aktiivinen eläkeläinen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu