Valokuvaus: Taidetta ja tekniikkaa

Valokuvausharrastus sopii kuin viulunsoitto niille, jotka jaksavat ja kiinnostuvat harrastuksestaan lähes intohimoon saakka. Muuta ei voi sanoa niistä valokuvaajista, jotka ovat jo vuosikymmenien ajan ja jopa sukupolvissa harrastustaan jatkaneet ja vaalineet. Joskus on ollut lähes kyseenalaista, että onko valokuvaus taidetta ollenkaan, kun kuvien tuottamista piirtämällä ja maalaamalla arvostettiin, mutta valokuvausta ei niinkään.

Kehitys on kehittynyt ja suuri yleisö on nykyaikana ja jo filmikuvauksen aikana (käytännössä 1900-luvun ajan) saaneet nähdäkseen näyttäviä valokuvanäyttelyitä. Näyttelyitten taso vaihtelee harrastajakuvaajien pasmatuurikehyksistä aina seiniin tai seinäkkeisiin upotetuista teoksista nykyään digitaalisiin näyttelyesityksiin saakka. Valokuvaus on hyväksytty taiteen lajiksi.

Valokuvauksen mystiset ajat pimiöineen on nykyään enää harvinaista herkkua niille valokuvauksen osaajille, joilla on tekninen taito liuottaa kuva esille liemissä ja papereissa filmiltä. Tuo valokuvauksen vaihe on tuottanut pysyvää jälkeä terävine musta-valkokuvineen, joitten kuvat on niin tarkkoja, että kaupunkimaisemakuvassa saattaa nähdä maljakon kukkineen kaupunkihuoneiston ikkunalla. No, toivottavasti en liioittele, mutta tarkkoja ovat vanhan ajan valokuvat.

Keskittynyttä harrastajakuvausta kamerakerhoissa ja -seuroissa on ollut jo yli 100 vuotta. Helsingin Kameraseura on perustettu vuonna 1921 ja vietti muutama vuosi sitten 100-vuotisjuhlaansa. Espoolaisista kamerakerhoista vanhin lienee Tapiolan Kamerakerho, joka on kunniakkaassa 70 vuoden iässä. Oma kerhoni Soukan Kamerat juhlii tänä vuonna 50-vuotispäiväänsä vielä siis kovin nuorekkaana harrastuskerhona.

Valokuvauksen tekninen kehitys on koko laitekuvauksen ja sittemmin myös suuren yleisön harrastuksena ollut huikeaa taivalta oppia ja oivaltaa.

On melkoisen totta sellainen, että jos harrastukseen ei tule suhtautumista intohimon tasolle, kuvaaja on vaarassa luovuttaa lähes alkumetreillä kohdatessaan monia teknisten ongelmien ja vaikeuksien ylittämisiä. Tähän vaaditaan runsaasti kärsivällisyyttä ja tahtoa oppia uusia asioita harrastuksessa. Vaikka valokuvaus saattaisi asiaa tuntemattoman silmissä näyttää siltä, että kamera otetaan laukkuun mukaan ja näpsitään kuvia kuin mielii, tällä pelkästään ei harrastuksessa juuri etene. Jo kuvien tuottaminen edes perheen jäsenten katsottavaksi vaatii kuvien kehittämisen ja säilyttämisen tai nykyään teknisten laitteiden myötä niitten esittämisen digikuvina. Kun on innostusta ja kiinnostusta, kaikki tekniset ongelmat kyllä on mahdollista ratkaista ja kamerakerhoissa niitten ratkaisemiseen löytyy tukea ja neuvoja. Kännykkäkuvaus on tuonut kuvaamisen ilon myös niille, jotka eivät pidä kuvausta harrastuksen tasolla, vaan ottavat valokuvia omaksi ilokseen ja esittävät kuviaan älypuhelimensa näytöllä toisilleen. Tällöin kuvien tuottamista paperikuviksi palvelee valokuvausliikkeet, joissa puhelimen yhdistäminen tulostuslaitteeseen onnistuu melko helposti (ja henkilöstön avulla) ja valitut kuvat saa mukaansa samalla käyntikerralla. Kuvia voi tietokoneelta myös lähettää kehitettäväksi eli printattavaksi verkkopalveluun, josta paluupostissa saa valokuvat paperikuvina kotona näytettäväksi.

Valokuvausharrastus täten venyy kaikille halukkaille kuvauksesta kiinnostuneille helposta melko haastaviin tasoihin.

Yksi mielestäni melko uusi noin kymmenen vuoden ajan kamerakerhossa toimineena on valokuvien arviointiin osallistuminen ja kilpailukuvien arviointi. Kamerakerhon johtoryhmän tehtävänä on kerhotoiminnan runkona pidetyn kilpailutoiminnan tuomarien hankinta. Tuomarointi on myös itsensä tavallisten valokuvasta harrastavien käsissä ja tuo laajemman mahdollisuuden harrastuksessaan nähdä valokuvaus alana myös toiselta kantilta. Osallistuminen tuomarointiin saattaa aluksi epäilyttää, mutta nykyään kerhojen verkkosivuilla on nähtävissä tuomareitten arviointituloksia ja siten voi harrastaja rohkaistua myös siihen puoleen valokuvausharrastuksessaan.

Harrastaja on vain tavallinen ihminen ja siten tuomarointikin pitää täysin hyväksyä sellaisenaan. Toki olisi hyväksi, että kun on saanut kunniatehtäväkseen kilpailutuomarina toimimisen, vaalisi valokuvausharrastusta niin, että ei vahingossa lannistaisi kilpailuun osallistuneita täysin lausunnoillaan. Kerhoissa neuvona on hyväksyä tuomariarvioit sellaisenaan, eikä niistä pidä nurista. Kilpailuarviot on tarkoitettu harrastuksessa kehittymiseen ja siten kaikkiin arvioihin tulee suhtautua kehitysmahdollisuuksina.

Mutta silti asialliselta pohjalta myös tuomarityöskentelyä pitää voida kehittää ja siinä kilpailutuomarina myös kehittyä ja oppia.

Harrastajavalokuvauksen syntyjuuria on ehkä enemmän taidekuvaus kuin dokumentaarinen kuvaus. Kuvaaja on se kameran käyttäjä, joka valitsee oman linjansa harrastuksessa. Kuvauksessa hienoisena vaarana kamerakerhotoimintaan osallistumista on pidetty liian yhtenäistävänä arvioitten vuoksi, mutta jos liukumittarilla omakohteisesti arvioisin tätä vaaraa janalla vapaus ja osaaminen kerhotoiminnan seurauksena, pitäisin vaakaa osaamisen karttumisen puolella kuitenkin. Sellaiset kuvaamislapsukset, jotka ovat ihan ilmeisiä jäävät kerhotoiminnan myötä pois, mutta luovuuden vapaus yleensä liittyy myös taitoon, joka voi kerhotoiminnassa kehittyä tai jatkaa kukoistustaan.

Kamerakerhotoiminnassa on useita rooleja, joissa on yhdistystoimintaa, kilpailuihin osallistuminen ja muu kerhon virallinen ohjelma sekä uusina toimina myös tuomarointi ja kuvien arviointi. Digikuvauksen myötä kerhoissa myös julkaistaan kuvia somessa ja kerhon verkkosivulla. Kuvien arviointia tehdään myös kerhoilloissa, joissa omia kuvaotoksiaan voi esitellä muilla harrastajille.

On kaksitahoinen asia hyväksyä ja ihailla, ja toisaalta arvostella ja parannella kuvatuotosta. Nykyään melkein painottuneemmin pidetään valokuvan arvostelua ja korjausehdotusten tekemistä hyvänä tuomarointina, kun vaihtoehtona voisi olla kuvaajan aseman ymmärtäminen kuvan tuottajana ja jopa valokuvataiteilijana. Tosin kun on jo niin pitkällä harrastuksessa, että on tehnyt sitä vuosien ajan, jokin oma käsitys kuvaamisharrastuksestaan on jokaisella. Arvioinnin ja tuomaroinnin ei pitäisi valokuvaajien harvaa porukkaa enää harventaa, vaan myös ihailulle ja ymmärrykselle olisi hyvä antaa sijaa. Kuvan tuottaminen esille kilpailuun tai näyttelyyn on aina käynyt sen seulan, minkä valokuvausharrastaja (oma sisäinen taiteilijansa kukin) on tuottanut. Valokuvaaja näkee paljon vaivaa kuvansa eteen, kuten edellä kerrotusta voi päätellä, mutta olemme ihmisinä enemmän kuin ehkä taidenäyttelyitten arvioitsijoita, joissa voimme ihailla ilmeisimmin sitä, että taiteilija on nähnyt vaivaa kuvan eteen. Taidemaalauksen katsojina näemme enemmän vaivaa siinä, että yritämme ymmärtää esitettyä kuvaa kuin valokuvan arvioitsijoina vaivaa näemme. Piilokäsityksenä saatamme pitää, että kuva on tuotettu (liiankin) helposti ja kuvan esille tuottamisessa olisi pitänyt nähdä enemmän vaivaa ja käsitellä kuvaa kunkin arvioitsijan mielen mukaiseksi.

Digikuvaus on tuonut kuvankäsittelyn tietokoneella valokuvaajan (tai kuvan käsittelijän) mahdollisuudeksi. Tätä ei pitäisi mielestäni pitää kuin vaatimuksena jokaisen valokuvan suhteen.

Kuvien suhteen pitäisi voida luottaa siihen, että kukin harrastaja on tuottanut arvioitavaksi kuvan juuri siten kuin on halunnut. Arvioitsijan ei tavallisesti pitäisi ryhtyä ”kuvaa muuttamaan” arvioinnissa, ellei kuvassa ole jokin esimerkiksi tekninen virhe. Kerhomme arviointi-illassa tuotettiin arviointiohjeita, eikä niissä ole, että arvioitsijan pitäisi muokata kuvasta mieleisensä.

Tämä kirjoittamani aihe on todella vaikea. Kirjoittajana ajattelen, että olisi parempi jättää kirjoittamatta tästä aiheesta, mutta tähtäimessäni on kuitenkin valokuvausharrastuksen pitäminen virkeänä ja hyvänä harrastuksena jatkossakin. Toivottavasti kirjoitukseni ymmärretään kannustavana eikä lannistavana valokuvausharrastuksen suhteen.

Kuvien muokkaamista pidetään yleisesti luonnollisena osana digikuvausta, mutta muokkaamattomuus pitäisi myös hyväksyä yhtä lailla. Milloin kuva voisi saada statuksen edikuva ja käsittelemätön kuva suoraan kameralta paperille tai näyttöön olisi sellaisenaan valokuva. Dokumentaarisen valokuvan tiukin muoto olisi kameran tehdasasetusten palautus ja kuvaus kalibroiduilla asetuksilla. Valokuvastatuksen voisi pitää sellainen digikuva, jota ei ole suuresti muokattu, vaan se olisi voinut pysyä lähes alkuperäisenä laukauksena. Digikuvaa muokkaamalla saadaan katsojaa, yleisöä ja arvioitsijoita miellyttäviä kuvia esitettäväksi, mutta alkuperäinen kuva saattaa (myös) sisältää sellaista ainesta, jota hieman vaivaa näkemällä ja ymmärryksellä voi hyväksyä. Valokuvan voi sellaisenaankin ihailla ja hyväksyä – hyväksyä kuin taulun tai kuin maalauksen. Tosiasia on sekin, että uusia maalauksia suuri yleisö arvioitsee ankarammin kuin vanhoja maalauksia, joita uskalletaan jo ihaillakin. Sama ajan patinan tuoma hyväksyntä koskee valokuviakin, tämän voi todeta pitkän ajan valokuvasäilytyksessä esim. finna.fi-palvelussa, jossa on valokuvia kaikelta kuvauksen ajalta. Samoin Suomen Valokuvataiteen museon valokuva-arkistot sisältävät vanhoja valokuvia, joita kohtaan moittimisen sijaa ei yleensä ole.

16.5.2024 Tarja Kaltiomaa

Muita valokuvaukseen liittyviä kirjoituksiani Vapaavuorossa:

Kautta rantain kuvatyypit: Valokuvaus: Kautta rantain kuvatyypit | Uusi Suomi Vapaavuoro

Pyhätön tärähdys: Valokuvaus: Pyhätön tärähdys | Uusi Suomi Vapaavuoro

Valokuvien kehityksestä yli 200 vuotta: Valokuvaus: valokuvien kehityksestä yli 200 vuotta | Uusi Suomi Vapaavuoro

Valokuvaus ja poikkitieteellinen tutkimus: Valokuvaus ja poikkitieteellinen tutkimus | Uusi Suomi Vapaavuoro

Blogisti Tarja Kaltiomaalla on Vapaavuorossa yli 50 valokuvausaiheista kirjoitusta alkaen vuodesta 2013. Kirjoitus Minkä silmä erottaa | Uusi Suomi Vapaavuoro vuodelta 2014 on samasta aiheesta kuin nyt julkaistu kirjoitus.