Kauppatorin matokuningas ja matomafia

Lapsena ihailin Maraa. Ihailin, koska hän oli neljä vuotta vanhempi. Ihailin, koska hän oli reilu ja ystävällinen. Ja ihailin, koska hän möi matoja Kauppatorilla. Istui Kolera-altaan rappusilla vierellään iso pahvilaatikko, jossa oli paljon multaa ja paljon matoja.

Tämä oli 60-lukua.

Minäkin halusin Kauppatorille matoja myymään. Tarkkaan en muista, mutta taisi olla niin, että vanhempani eivät tajunneet liikeideani nerokkuutta ja torppasivat hankkeeni. Tai voi olla, että rohkeuteni ei riittänyt olla noin julkisesti esillä kaupunkilaisten katseiden alla. Tai ehkä energiani ei riittänyt. Muistan, kuinka matojen kaivaminen taskulampun valossa myöhään illalla Kaivarissa oli aluksi jännää ja mukavaa, mutta parin tunnin kuluttua se ei enää niin hauskaa ollutkaan.

Onneksi en päässyt myymään matoja Kauppatorille. Tuskin olisin pärjännyt Kauppatorin matomafian kanssa yhtä hyvin kuin kaverini Kale. Kelpo sälli kaiken kaikkiaan.

Juttelin Kalen kanssa jokin aika matobisneksestä. Näin hän kertoi liikemiesuransa alkuasetelmista.

Päivänä eräänä Kale marssi kolera-altaan reunalle matoja myymään. Ei kestänyt kauaakaan, kun hänen selkänsä takaa tuli pari vuotta vanhempi kaveri, joka potkaisi tarkkaan suunnatulla, väkevällä kärkkärillä Kalen matolaatikon Kolera-altaaseen.

Kaveri kertoi lakonisesti Kauppatorin matoliiketoiminnan periaatteen:

– Sä et kuulu jengiin. Sä et myy matojas täällä.

Repliikin alussa ja lopussa oli sanoja, joita en tässä koko perheelle suunnatussa kolumnissa toista.

Kuten kerroin, vai kerroinko, että Kale oli ja on sitkeä sissi edelleen.

Viikon kuluttua, kun perjantai oli paras matomyyntipäivä, Kale tuli Kauppatorille ilman matolaatikkoa. Hän hiipi hiljaa edellä mainitun Kauppatorin matomafioson matolaatikon taa, ja kuten ehkä arvaat, Kale potkaisi hyvin suunnatulla väkevällä kärkkärillä mafioson matolaatikon Kolera-altaan syksyiseen, hyiseen syleilyyn ja tokaisi kylmän kolkon rauhallisen päättäväisesti:

– Haluutsä sä mennä kerään matos?

Matomafian Kummisetä oli hetken kummissaan. Sitten hän oivalsi erittäin sangen selvästi, että Kalella oli oikea asenne. Mafioso pyysi Kalea ystävällisesti liikeneuvotteluun kahvitelttaan. Joivat kahvit ja pullankin kai. Heistä tuli kaverit. Ennen kaikkea mafioso antoi Kalelle kullanarvoisia liikemiesvinkkejä. 

– Säilytä madot pahvilaatikossa klitsussa (kellarissa). Duunaa sinne paljon multaa. Kahvinporot tekee gutaa kosteen mullan seassa.

Äskettäin 68-vuotias Kale muisteli kaihoisasti matoliiketoimiaan:

– Kastarit, kastemadot oli parhaita. Ne saatto olla hyvin isoja, paksuja ja eläväisiä. Savimaan madot oli jäykempii, tönkempii. Jos mato oli lyhyt, sitä aina salaa vähä venyteltiin pidemmäks ennen ostajien tuloo. Parhaat pokat, siis asiakkaat tilas matoja 50 kappaletta viikonlopuksi.

Yritteliäs murrosikää lähestyvä poika tienasi matomyynnillä:

– Perushinta oli 20 pennii. Isosta kastarista sai 50 pennii. Valioyksilöstä saatto saada markan. Eli omaisuuden.

Nyt tätä kirjoittaessani mieleeni nousi taas Mara, nuoruuden idolini. Näen ylen selvästi sieluni silmin ihaillen katsellen, kuinka Mara myy matolaatikostaan kastareita Kolera-altaan reunalla.

Mutta kuitenkin vielä tärkeämpi muisto Marasta, on muisto hänen reiluudestaan, ystävällisyydestään. Silloin en tiennyt sanaa myötätunto. Nyt tiedän, että se kuvastaa häntä hyvin. Ainakin sitä Maraa, jonka tunsin.

Myöhemmin Maralle kävi huonosti. Hän kuoli nuorena. Kuten hän totesi:

– Viina vie. Viina vie hyvänkin miehen.

Onneksi ei aina vie. Mutta usein kyllä. Eivät Kauppatorin matokauppiaat Kaivopuistosta, Eirasta tai Töölöstä tulleet vaan varjoisilta kujilta Valkasta, Rööperistä ja Sörkasta. Rööperin kundina olen nähnyt monen Maran kohtalon.

Veikko Tarvainen

PS. Etsin valokuvaa aiheesta. En löytänyt. Jos tiedät, kerro tai lähetä.

6.4.2021

 

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu