Lampaansyöjät – aina ajankohtainen

En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta pidän Veikko Huovisen Lampaansyöjiä erinomaisena kirjana ja Seppo Huunosen siitä tekemää elokuvaa viihdyttävänä tulkintana edellisestä. Vuonna 1970 ilmestynyt kirja on edelleen teemoiltaan ajankohtainen ja raikas, samalla kun se on hieno ajan kuvaus, mikä tietysti näkyy paitsi maisemina ja puheen detaljeina, myös tavassa käsitellä asioita.

 

Lampaansyöjien sekä kirjallisessa ja audiovisuaalisessa versiossa on kummassakin hersyvää huumoria, koomisia tilanteita ja verevää, monipuolista sanankäyttöä.  Mutta on toki paljon muutakin. Huunosen elokuvassa (1972) on jokusia tekotaiteellisia elementtejä ja tekninen toteutus ei oikein pääse oikeuksiinsa televisioruudussa, mutta ne ovat sivuseikkoja. Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki sopivat rooleihin niin, että heidät nähtyään on vaikea kuvitella keitään muita Sepen ja Valtterin retkeilyhousuihin. Siitäkään ei sen enempää.

 

Lampaansyöjien kantava teema on vapauden kaipuu siihen liittyvine ristiriitaisuuksineen. Ihminenhän on pohjimmiltaan luopunut vapaudestaan turvallisuuden maksimoimiseksi. Siitä syystä meillä on työaika, verot, poliisi ja parisuhde, vaikka monesti tuntuisikin riemastuttavalta olla välittämättä näiden meille asettamista rajoituksista ja toimia oman vapaan tahdon ja hektisen hedonismin johdattelemana.

 

Lampaansyöjien päähenkilöt Sepe ja Valtteri ovat keskiluokkaisia, hyvin toimeentulevia yhteiskunnan tukipylväitä. Sepe on töissä isossa metsäyhtiössä ehkä puunhankinnasta vastuullisena, Valtteri puolestaan valtion virastossa jonkinlaisessa esimiesroolissa. Valtterilla on alempi akateeminen loppututkinto (bachelor of science). Molemmille on annettu myös titteli ”koirasihminen”, millä kirjailija halunnee viitata heidän, ajatustensa, puheidensa ja toimiensa edustavuuteen myös laajemmassa otannassa.

 

Kovin paljoa muuta emme sankareiden taustoista tiedä. Luultavasti perheellisiä miehiä, miksipäs ei. He ovat paiskineet lujasti töitä kasvattaen elintasoaan – voidakseen hypätä oravanpyörästä ja elää vapaata, mutta vaatimatonta elämää edes hetken. Ja sinne vapauteen päästäkseen, täytyy olla uusi, paremman luokan auto ja muutenkin kunnolliset retkivarusteet, jotta vaatimaton elämä olisi mahdollisimman mukavaa.

 

Vapauteen kuuluu nopea paikanvaihto ja outlaw -henki, joka ilmenee kuitenkin enemmän asenteena kuin tekoina. Salaa kaadetuista lampaistakin lähetetään anonyymi tunnustus ja rahallinen korvaus omistajalle -puhtaana käteen – jotta verottaja ei pääse osingoille.

 

Sepelle ja Valtterille ei mikään inhimillinen ole vierasta. He tuntevat historiaa, ovat selvillä maailmanpolitiikasta ja kulttuurista. He tietävät suomalaiset muotoilijat, kansainväliset filmitähdet ja ulkomaiset poliitikot sekä koko joukon tärkeileviä pikkubyrokraatteja ja seurapiiri-ihmisiä, eivätkä he tarvitse siihen Internetiä – eivät edes Seiskaa. Jumalasta he puhuvat luontevasti rienaamatta ja pokkuroimatta, vähän kuin kyseessä olisi arvonsa tunteva, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen ja huumorintajuinen puolituttu tehtaanpatruuna, jonka kanssa on muodolliset, mutta ystävälliset välit.

 

Sepen ja Valtterin puheiden kautta Veikko Huovinen kantaa huolta maaseudun autioitumisesta, maailmanpolitiikan epävakaudesta ja ympäristön tilasta. Sankarit peräänkuuluttavat toimia luonnon suojelemiseksi, mutta ovat vähän avuttomia ongelman vaikeuden ja ratkaisujen ristiriitaisuuden edessä.

 

Lampaansyöjät ovat porvarillisen maailmankuvan omaavia konservatiiveja, jotka suhtautuvat epäilleen uusimpiin muotivirtauksiin ja nuorison omituisuuksiin, mutta heissä asuu vahvana myös eräänlainen hippihenki. He ovat sodan kokeneita, ehkä sotineitakin miehiä, ja osaavat arvostaa rauhaa. Maailmanrauhan lisäksi se tarkoittaa kunnioitusta yksilön ratkaisuja ja itsemääräämisoikeutta kohtaan. He eivät pidä siitä, että ihmisille tullaan sanomaan, kuinka heidän pitää elää. Leave and let live. He kammoksuvat totalitarismia, sortoa ja epätasa-arvoa sen kaikissa muodoissaan, vaikka eivät ehkä näe sen kaikkea ilmentymistä omassa elämässään, mikä saattaa aiheuttaa ahdistusta Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajassa *.

 

Ikuinen rakkauden kaipuu ja miehen rooli muuttuvassa maailmassa ovat jatkuva keskustelun aihe – kuten tänäkin päivänä miesporukoiden kalaretkillä ja leirinuotioilla. Epävarmuus ja tunteista puhumisen vaikeus kätketään ronskiin huumoriin, jossa kuitenkin on takana kunnioittava pohjavire ja tietoisuus siitä, että kun retkeily on päättynyt, on taas mukava virkistyneenä palata kotiin vaimokullan luo.

 

Hieno suomalainen road movie muodostuu lopulta jopa jonkinlaiseksi kasvutarinaksi. Lihansyönnistä, juopottelusta ja rehvakkaista puheista alkaa kadota hohto. Hauskuus muuttuu pikkuhiljaa väkinäiseksi miesten itsensäkin mielestä ja kun seikkailu on ohi, jäähyväiset ovat lyhyet. Kumpikin sankari odottaa jo mielihyvin paluuta arkeen. Unelma vapaudesta jää kuitenkin eloon.

 

 

* https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006094039.html

 

TeppoRaininko

Maatalous- ja metsätiedeiden maisteri. 50 vuotta. Vakuutusalalla 20 vuotta ja yhtä kauan maatalousyrittäjänä. Kolme kautta kunnallispolitiikkaa sitoutumattomana Kokoomuksen ryhmässä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu