Miten lakkasin olemasta lestadiolainen ja mitä siitä seurasi

Synnyin lestadiolaisperheeseen kolmantena lapsena ja omaksuin lestadiolaisen vakaumuksen. En juuri koskaan kyseenlaistanut uskoni perusteita, ellei lasketa hetkellistä ihmettelyä lapsena suunnilleen kouluiän kynnyksellä. Silloin ihmettelin ääneen, miten Jumala voi olla olemassa, kun häntä ei koskaan näe missään. Tämän ihmettelyni äitini tyrmäsi melko ankaran sävyisellä tokaisulla: ”kyllä se Jumala on!”

Sen jälkeen uskoin, enkä kyseenlaistanut uskoani sen enempää, kunnes taas aikuisena 28-vuotiaana aloin pohtimaan asiaa uudelleen. Tähän pohdintaan minua ajoi henkilökohtaiset ongelmat, kuten masennus ja heikko työtilanne. Hoidin näitä ongelmia lukemalla kirjoja. Perehdyin muun muassa kognitiiviseen psykologiaan ja luin myös monia ajanhallintaoppaita. Yhdessä niistä käskettiin miettiä omaa alkuperää eli olemmeko me ihmiset Jumalan luomia, vai evoluution tuotteita. Ryhdyin pohtimaan ja oivalsin hyvin pian, ettei minua ole luotu, vaan olen syntynyt ja minua ennen on elänyt lukemattomia sukupolvia. Mihinkään kohtaan en osannut laittaa Jumalaa, joten ryhdyin pohtimaan, että mikä on Jumala. Hyvin nopeasti aloin pohtia puhuvaa käärmettä ja tulin siihen tulokseen, ettei se voi olla totta. Tämä sai minut kyseenalaistamaan myös Jumalan olemassaolon. Päädyin siihen, että Jumala on Raamatun hahmo, eikä varsinaisesti mikään tosielämän ilmiö.

Vaikka uskoni Jumalaan väistyi, koin edelleen synnintuntoa asioista, jotka minulle oli lestadiolaisuudessa opetettu synniksi. En toisaalta pitänyt enää mitään syntinä, vaan synnintunnossa kyse oli jonkinlaisista refleksistä, joka kummitteli kuin amputoidun raajan aavesärky, kunnes se hävisi parin kuukauden kuluttua, eikä sitä ole sen jälkeen enää ollut. Uskon haihtumisen jälkeen alkoi myös hidas irtautuminen lestadiolaisesta liikkeestä. Aluksi pysyttelin mukana ja kävin seuroissa kuten ennenkin, koska niin olin elänyt koko elämäni siihen asti. Pari kertaa viikossa kävin seuroissa ja kuuntelin seurapuheita ja lauloin virsiä ja siioninlauluja kuten ennenkin. Tätä jatkui pari vuotta. Yhdessä vaiheessa ”kielsin uskoni” ja kerroin tutuilleni, etten enää usko. Sitten taas ”tein parannuksen”, vaikka toisaalta kumpikaan näistä lestadiolaiseen oppiin pohjautuvista teoista ei muuttanut todellista ajatteluani ja käytöstäni mitenkään. Lopulta päätin tehdä lopullisen pesäeron liikkeeseen, kun eräs tuntemani pastori sitä suositteli. Hän oli sitä mieltä, että kaksoiselämä on henkisesti liian kuluttavaa. Tästä oli kuitenkin vaikea kertoa vanhemmilleni, joten heille näyttelin edelleen lestadiolaista kunnes tuli selväksi, että se on turhaa.

Erkaantumiseni jälkeen olen yrittänyt rakentaa sosiaalista verkostoani uudelleen, mutta olen lopulta jäänyt melko yksin. Uutta tiivistä yhteisöä ei ole tullut lestadiolaisuuden tilalle mutta joitakin uusia ystäviä on tullut.

teuvomoisa
Liberaalipuolue Jyväskylä

Nettiaktivisti, kauppatieteiden kandidaatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu