Emme me Reiskaa unhoita

1970-luvun vaihteessa kun avasi radion hajamielisenä ja ilman erityisempää tarkoitusta, ei tarvinnut kauankaan vartoilla, kun jo Reijo Taipale kajautti pehmeästi eetteriin kappaleen Ethän minua unhoita. 

Siltä silloin ainakin tuntui, ettei kauan. Ja useinhan tuo Harry Bergströmin sävellys soi, yhdessä vaiheessa ehkä saman verran kuin muut Reiskan kipaleet (kuten silloin sanottiin) yhteensä. 

Pentuhan tietysti minä olin, mutta uskonpa että monet aikuisetkin olivat hiukan täynnä tuota vetoa. Hifi-tasoinen radiohan oli tuolloin pelkkä Yle yleis- ja rinnakkaisohjelmineen, joten surffailu vaihtoehtoisilla taajuuksilla oli suoritettu erinomaisen äkkiä.

Toinen alvariinsa radiossa pyörinyt sävelmä oli Dave Brubeckin jazzahtava instrumentaali Take Five. Se tuli ainakin joka ***tanan aamupäivä kymmenen maissa.

Nämä kaksi syöpyivät meikämandoliinin – mikä korvaa hivelevä uudissana! – etu- ja takaraivoon niin pahasti, että kumpaakaan ei ole sen jälkeen tullut vapaaehtoisesti kuunneltua. Siis ennen tätä suoratoistopalvelujen aikaa, jolloin suurin osa kaikesta tallennetusta musiikista on parin kiksautuksen päässä.

Vuoden 1970 haminoilla Reiska oli levyttänyt jo hyvän joukon loistavia tulkintoja niin tangosta (jota EMU ei ollut) kuin muustakin perinteisesti polkevasta iskelmästä. Reporadio ei jostain syystä niitä isommin noteerannut, ja koko alkaneen vuosikymmenen ajan Taipaleen edustamat tyylilajit olivat muutenkin vähän paitsiossa.

Idän ja lännen tietä lukuun ottamatta Reiskaa käytettiin 1960-luvun loppupuolella olemattoman vähän ulkomaisten menestyskappaleiden cover-versioihin, joita tuohon aikaan ja pitkään myöhemminkin suometettiin kaikista hitintapaisista, joista ikinä kehdattiin. Toinen tangotähti Grönin Eikka taas sai vetää moniakin listahuippuja härmäksi, kuten Elvistä, Engelbert Humperdinckia, Tom Jonesia ja Long John Baldrya.

(Ja jostain käsittämättömästä syystä myös Lasse Mårtenson, jolle RCA:lla kipattiin huomattava kasa ulkomaisia hittejä, eikä Lassen ääni sopinut niistä moneenkaan. Valtavalla musikaalisuudellaan artisti sitten pelasti niistä minkä pystyi.)

Jos minulta kysytään, ja kukapa ei kysyisi, Reijo Taipale oli ja levytyksineen on yhä omassa kansallisesti huomattavassa genressään Olavi Virran jälkeen maamme suurin laulaja kautta aikain. Joissakin hiukan vähemmän äänivaroja vaativissa kappaleissa hän on ihmeellisen uskottavine tulkintoineen Virtaa parempikin. Kyllähän Reiskan keuhkoissa tilavuutta riitti, mutta kun Olalla tuntui olevan sitä keskikokoisen riihen verran.

Taipaleen ääni alkoi kuudenkympin lähestyessä menettää loistoaan, mutta mies olikin laulajana täysin valmis jo 22-vuotiaana. Hänen ensimmäisiinkään levytyksiinsä ei ole mitään lisättävää. Vai haluaisiko joku jotenkin fiksata alkuperäistä Satumaata vuodelta 1962?

(Alkuperäistäkin alkuperäisemmän version oli laulanut levylle Henry Theel jo 1955, mutta siitä ei tullut hittiä.)

Vuoden 1990 äänitteen moni fanikin varmaan korjaisi laittamalla masternauhat kassakaappiin ja unohtamalla yhdistelmän. Laulu tietysti pätee, mutta muuten ei pyhäinhäväistys ole kaukana. 

En ala tässä toistella lepää rauhassa -kliseitä, kun niitä on ilma nyt muutenkin sen verran sakeana ettei eteensä näe. Sen vain sanon, että kun nyt tajusin että Reiska ei koskaan ole saanut Iskelmä-Finlandiaa, niin onhan se kyllä todella hanurista, joita muuten tehtiin vuosina 1932-1995 Kouvolassa, siis melko lähellä Taipaleen syntymäkuntaa Miehikkälää.

TimoPeltonen

Seteliselkärankainen evoluution lopputuote. Altis ilmaiselle nesteytykselle. Tolkun ihmisen mallikappale.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu