Turhinta tavaraa ikinä! Ostitko?

Kun digikameratekniikka 1990-luvun puolivälin jälkeen edistyi kuluttajille sopiviin hintatasoihin, kaikki merkittävät valmistajat halusivat olla mukana tarjonnassa: Canon, Casio, Kodak, Minolta, Olympus, Panasonic, Sanyo, Sony…

Tuloksena oli jännän näköisiä ja monessa suhteessa ihan hienojakin kameroita, joita vuonna 1997 myytiin 4000-5000 markan hintoihin. Se vastaa nykyrahassa rapsakkaa 900–1150 euroa. Sillähän saa kameran tai älypuhelimen, jolla otetut kuvat eivät jätä paljon toivomisen varaa freskoksikaan suurennettuina.

Iso käytännön ongelma oli sitten se, että noilla 22 vuoden takaisilla kuvausvälineillä ei tehnyt tosielämässä yhtään mitään.

Tuttu sanonta kuuluu, että megapikseleitä ei kannata liikaa tuijottaa, ei etenkään jos niitä tuntuu olevan kovasti paljon.

Noissa Tekniikan Maailman numerossa 19/1997 testaamissa mainioissa laitteissa megapikseliarvo oli keskimäärin kolmasosa yhdestä. Siis reilut 300 000 pikseliä.

Jälkeenjäänyt imeväinenkin tajuaa, että tuollaisilla luvuilla ei siedettävää kuvaa synny. Koetapa itse pienentää jokin ottamasi kuva 640 kertaa 480 pisteeseen ja sitten operoida lopputuloksella. Murheellista katsottavaa.

Ellei tässä ei ollut kylliksi tuskaa, kuvia piti vielä pakata tylysti, jos halusi kuvata kerralla vaikkapa huikeat parikymmentä ruutua. Muistikortit kun olivat kalliita: tavuyksikön reaalihinta oli yli sata tuhatta (100 000) kertaa se mitä nyt.

Jos aletaan miettiä, missä kuluttajaelektroniikan tuoteryhmässä raha olisi joskus mennyt enemmän Kankkulan kaivoon kuin näissä kameroissa, vaikeaksi menee. Ainakaan minä en keksi äkkiseltään mitään.

Toki 1997 oli saatavana käyttökelpoistakin digikuvaustavaraa. 1,3 megapikselin Olympus C-1400L tuotti aivan katseenkestäviä kymppikuvia. Hintaakin oli sitten 10 000 markkaa eli rahanarvolaskurin mukaan 2300 euroa.

Jo 1995 oli tullut markkinoille Kodakin digiperällä varustettu järjestelmäkamera Canon EOS-1N, joka maksoi uuden henkilöauton verran ja oli suunnattu vakavaraisille lehtitaloille. Siinäkin oli 1,3 megapikselin kenno.

Pikselihuumassa unohtuu helposti, että noillakin kuvapisteillä todella syntyi ainakin sanomalehteen painettavia, kohtuullisen kokoisia kuvia. Ja filmiprosessiin verrattuna salamannopeasti.

Ensimmäinen oma digikamerani oli kahden megapikselin taittuva (siis juuri se malli!) Nikon-pokkari, jonka hankin käytettynä 2001. Sillä otin laadultaan normaalikäyttöön aivan riittäviä fotoja, koska optiikka oli kunnossa.

Jos nykyään puhelimen tai tabletin kameralle ilmoitetaan tarkkuudeksi ”2 mpix”, voi olla lähes varma että objektiivi on osapuilleen pullonpohja. Omistin vuosikymmen sitten HTC Desire -älypuhelimen, jossa oli peräti viisi megapikseliä; surkean heijastelevan optiikan takia sen kuvilla ei ollut juuri mitään virkaa.

Aiemmin käyttämäni Sonyn digipokkari tuotti samalla pikseliluvulla suorastaan ammattimaista jälkeä. Hyvä oli myös sitä edeltänyt kolmen megapikselin Casio.

Valehtelin muuten äsken. Ensimmäinen digikamerani ei ollut Nikon, vaan vuonna 1998 Akateemisesta kirjakaupasta ostamani Agfa. Sen interpoloimaton tarkkuus oli 640×480 ja markkahinta noin tontun. Ei niitä kuvia juuri jaksanut selvin päin katsella.

Agfa jäi siis melkein saman tien pölyä keräämään. Olihan se sentään digikameraksi halpa.

TimoPeltonen

Seteliselkärankainen evoluution lopputuote. Altis ilmaiselle nesteytykselle. Tolkun ihmisen mallikappale.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu