Suomi selvitti sotakorvaukset – ja olympialaiset 1952

Suomi selvitti sotakorvaukset – ja olympialaiset 1952

Helsingille oli myönnetty jo vuoden 1940 olympiakisat. Sitä varten oli rakennettu komea olympiastadion torneineen. Mutta toisen maailmansodan takia vuonna 1940 ei järjestetty kesäkisoja, ei myöskään vuonna 1944.

Ensimmäiset olympialaiset toisen maailmansodan jälkeen järjestettiin Lontoossa vuonna 1948. Sieltä muistiin jäi pysyvästi keihäänheiton voittaja Tapio Rautavaara Oulunkylästä joka sittemmin liikutti meitä laulaessaan puistolalaisen tutun Reino Helismaan laulun Päivänsäde ja menninkäinen.

Sodassa hävijöiden puolelle jäänyt Suomi joutui taistelemaan pitkään saadakseen järjestää kisat, jotka meille oli myönnetty jo vuodeksi 1940. Ja vuonna 1947 vihdoin onnistui. Kuuntelin pikkupoikana radiosta uutisen siitä, että vuoden 1952 kisat oli myönnetty Suomelle. Piirsin innoissani juhlallisen kuvan, jossa luki suurin kirjaimin: Suomi sai vuoden 1952 olympiakisat! Valitettavasti en ole enää löytänyt tuota piirustusta arkistoistani.

Kun sitten Helsingin olympialaisten ajankohtaa päästiin, asuin Helsingin Puistolassa isäni, kuvanveistäjä Gunnar Uotilan perheessä äidin ja kahden veljeni kanssa. Helsingin keskusta oli tullut tutuksi, koska opiskelin Ressu-koulussa Kalevankadulla.

Helsingin olympialaiset vuonna 1952 olivat koko Suomelle ja myös meille Puistolan väelle todella tärkeä tapahtuma. Olympiatulen toi stadionille legenda Paavo Nurmi. Me puistolalaiset olimme ylpeitä siitä, että tuota samaa olympiasoihtua kuljetti stadionia lähestyttäessä myös puistolainen Kalevi Vahtolammi. Hänen traaginen hukkumiskuolemansa samana kesänä Ruduksen hiekkakuopilla oli sitten sokki meille naapureille. Muistan hyvin nuo surulliset hautajaiset Malmilla.

Helsingin olympialaisten avajaisia seurasin radiosta. Televisiosta tuolloin ei tiedetty juuri mitään. Selostajina olivat Pekka Tiilikainen ja Leo Meller. Pekka Tiilikainen oli opiskellut Ressussa ja Leo Mellerin poika Jukka Meller oli minun luokkatoverini Ressussa.

Iltse olympialaisia kävimme katsomassa ainakin kaksi kertaa. Olin isän ja Ilkka-veljen kanssa olympiastadionilla pohjoiskaarteessa sinä päivänä, jolloin tshekki Emil Zatopek voitti 5 000 metrin juoksun ja britti Christopher Chataway kaatui. Tuosta tilanteesta on otettu legendaarinen Taisto Tuomen valokuva, jonka taustalla katsomossa me istumme, isä, Ilkka ja minä. Kaiken lisäksi ”Satupekan” vaimo Dana Zatopková voitti naisten keihäänheiton.

Olimme koko perhe sitten muutamaa päivää myöhemmin vierailulla äitini siskon luona Pasilassa. Siellä pääsimme näkemään, kun sama Zatopek saapui kohti stadionia ja maratonjuoksun voittoa. Hän oli käärinyt matkalla paitaansa rullalle, joten vatsa oli paljaana.

Samoina aikoina myös Linnanmäki avautui. Muistan käyneeni katsomassa lapsuudenkaverini Matti Mannilan kanssa esitystä, jossa lavalla oli mustaihoinen mies. Sellaisia oli Helsingin katukuvaan ilmestynyt olympiajoukkueiden muodossa. Ennen sellaisia ei juuri ollut näkynyt näillä kulmilla.

Suomelle olympiakisojen onnistunut hoitaminen oli eräänlainen astuminen ulos  sodanjälkeisestä hämärästä länsimaisten demokratioiden joukkoon. Voi olla, että sotakorvausten huolellinen hoito osaltaan pelasti Suomen pahemmalta neuvosto-orjuutukselta. Neuvostoliitto oli ensimmäistä kertaa olympialaisissa juuri Helsingissä vuonna 1952. Valvontakomissio oli poistunut Hotelli Tornista Ressun kulmilta. Ja maaliskuussa 1953 Stalin poistui näyttämöltä.

ASIASANAT: Helsinki 1952, Neuvostoliitto, Olympialaiset, Sotakorvaukset