Elämä on tarina

Sain menneenä viikonloppuna kunnian käydä saattamassa kummitätiäni haudan lepoon. Kuoleman kohdatessa surua ei voi välttää. Ikävä poismennyttä kohtaan ja voimattomuus peruuttamattoman edessä ovat läsnä. Surun keskeltä silti näkyy myös kauneus. Kun näkee aviomiehen -kummisetäni- saattavan rakkaan puolisonsa puolen vuosisadan yhteisen matkan päätteeksi iankaikkisuusmatkalle, saa kunnian nähdä jotain sellaista minkä nykyisin aivan liian harvoin näkee. Minä näin ja todistin, kuinka yksi tarina, kaunis tarina, tuli päätökseensä. Se oli tarina joka ansaitsi tulla kerrotuksi. Se oli tarina elämästä, ei kuolemasta. Se oli tarina joka myös tuotti elämää, ei kuolemaa.

Sain kuulla kummitätini elämästä tarinoita, joista en tiennyt. Kuinka yhdeksänlapsisen evakkoperheen kuopus päätyi kastettavaksi isosiskonsa ja tämän kaverin viemänä. Nimikin oli vauvalle keksitty lennossa matkalla pappilaan, samoin kummeilta ei ehditty suostumusta kysyä, vaan kummius ilmoitettiin jälkikäteen. Meidän matkoillemme mahtuu ihmeellisiä yksityiskohtia. Meheviä tarinoita. Kuinka noin voi käydäkään. Sääli, että aivan liian moni mahtava tarina jää pastorin kerrottavaksi arkun luona.

Aikana ennen sähkölamppua ja kaikkea sitä digiä, joka meidät tänään ympäröi, olivat tarinat eläviä. Iltanuotiolla tai päreen tuodessa pirttiin loistetta keräännyttiin kuuntelemaan ja kertomaan tarinoita. Yhteys menneisyyden ja nykyisyyden välillä säilyi vuosisatojen, jopa -tuhanten ajan ylisukupolvisena jatkumona tarinoiden voimalla.

Lieneekö jopa niin, että me olemme suuressa mittakaavassa hylkäämässä tarinat ja uppoamassa satuihin? Yhä suuremman osan ajankäytöstämme haukkaa helposti viihde eri muodoissaan: hömppäsarjat, pelit, uutiset. Eikä niissä välttämättä ole mitään väärää, jopa faktat saattavat olla kohdillaan, mutta silti ne voivat synnyttää elämään satujen suon, johon tarinamme -me itse- uppoavat. Kuinka usein käy niinkin, että puolisot asuvat saman katon alla, mutta ovat naimisissa vain päätelaitteensa kanssa? Siten, että osallistuminen toisen tarinaan jääkin hyvin minimaaliseksi ja myöskin oman tarinan ja olemassaolon typistyessä valmiiksi tehdyn kuluttamiseen ja kuvitelmaan vapaudesta.

Hyvään tarinaan mahtuu käänteitä, ei se voi pelkkää ruusuilla tanssimista olla. Rusoa tulee mukaan. Sadut sen sijaan tarjoavat pikaruokaa ja takovat silmiemme eteen Sammon, jonka on määrä täyttää tarpeemme ilman haasteita ja vaivannäköä. Näitä seireenien lauluja lähdetään lian helposti tavoittelemaan. Ahmimamme sadut siirtävät meihin arvoja ja synnyttävät ihanteita, jotka saattavat kääntää, latistaa ja leimata tarinan, jota meidän itsemme pitäisi kirjoittaa. Voiko käydä jopa niin, että nykyinen elämäntapamme tekeekin meistä oman elämämme zombieita? Kokemuksellisuus joko ulkoistetaan viihdetuotannolle tai sitten pyritään omassa tarinassamme toistamaan sieltä suodatettuja toimintamalleja.

Viime vuosina yhteydenpito kummeihini on ollut minimaalista, todettakoon se rehellisesti. Tarinassa asiat eivät aina kulje kuten saduissa. Emme ole yksin kirjoittamassa tarinaamme. Kerrontaan osallistuu enemmän ja vähemmän moni muukin. Toisinaan myrsky, tai olkoon vaikka kohtalo, heittääkin meidät tarinassa sivuille joita emme halunneet olevan, mutta jotka kuitenkin määräävät osittain sitä, kuinka kertomuksemme jatkuu. Viimekädessä voinemme sitten itsekin todeta, että nämäkin kokemukset tekivät meistä niitä miehiä ja naisia, joita meistä tuli.

Kauniille tarinoille on aina tarvetta. Niihin on sisäänkirjoitettuna pieni pala ikuisuutta. Jospa minäkin, jospa sinäkin, voisimme olla kirjoittamassa sellaista tarinaa. Yksi tarina sai juuri kauniin päätöksensä, minä olin itse paikalla todistamassa. Sen täytyy siis olla mahdollista. Kiitokset kummeille, teidän työnne tuli hyvin tehdyksi.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu