ADHD ei ole aivosairaus

Lapsia lähetettiin viime vuonna neuropsykiatrisiin tutkimuksiin kaksi kertaa enemmän kuin viisi vuotta sitten. Lähetteitä oli kaikkiaan 66 000. Suurin osa lähetteistä oli ADHD tutkimuksia. Noin joka 20:lle lapselle diagnosoidaan Suomessa ADHD.

ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö) on maailman terveysjärjestön määrittämä virallinen aivotoiminnan häiriö. Merkittävä osa lääkäreistä ja psykiatreista on kuitenkin sitä mieltä, että ADHD ei ole neurologinen häiriö. Tämä on varsin poikkeuksellista, koska yleensä lääketieteessä ollaan hyvin yksimielisiä häiriöiden ja sairausten olemassaolosta.

Esitän kirjoituksessani perusteluja sille miksi ADHD:ta ei voida pitää legitiiminä neurologisena häiriönä ja kerron miten AHDH:n pitäisi suhtautua.

1. Erilaisuus ei ole häiriö. Kaikkien ihmisten aivot ovat erilaiset ja kehittyvät eri tahtiin. Emme voi pitää homoseksuaalisuutta seksuaalisen suuntautuneisuuden häiriönä siksi, että se poikkeaa keskimääräisestä. Meidän ei pitäisi myöskään määrittää poikkeavuutta tarkkaavaisuudessa ja vilkkaudessa häiriöksi. Perusteeksi ei riitä se, että ADHD henkilöt pärjäävät keskimääräistä huonommin koulujärjestelmässä. Se kertoo vain siitä, että koulujärjestelmämme suosii ominaisuuksia, joissa ADHD henkilöt ovat heikompia. 

Lääketiede ei voi päättää mihin ihmisen tulee kohdistaa tarkkaavaisuutensa, miten pitkäksi aikaa ja kuinka vilkkaasti hän saa käyttäytyä. Erilaiset olosuhteet suosivat erilaisia taipumuksia. Metsätäjä-keräilijän on ollut kannattavaa tarkkailla valppaasti ympäristöä ja reagoida impulsiivisesti. Se on voinut eroottaa saaliin saamisen saaliiksi joutumisesta. Luokkahuoneessa on kyettävä keskittymään yhteen asiaan ja vältettävä impulsiivisuutta.

2. Tarkkaavaisuus ja aktiivisuus eivät ole mekaanisia toimintoja vaan niitä ohjaavat sisäiset tarpeet. Keskimääräisestä poikkeavat sisäiset tarpeet eivät ole häiriö. Esimerkiksi jos lapsella on poikkeuksellisen vahva tarve fyysiseen aktiivisuuteen, leikkimiseen ja aikuisen huomioon, hänellä voi olla vaikeuksia keskittyä opetukseen.

ADHD-diagnooseissa lähdetään siitä, että lääkäri kykenee poissulkemaan kaikki muut syyt tarkkaamattomuudelle ja jäljelle jää aivotoimminnan häiriö. Tämä on teoriassakin mahdotonta, koska tarkkaavaisuus nivoutuu yhteen sisäisten tarpeiden kanssa. Esimerkiksi jos emme jaksa keskittyä kirjan lukemiseen, meidän on mahdotonta erottaa onko syynä kirjan tylsyys, muut mielenkiinnon kohteet, emotionaalinen myllerrys, aivojen väsymys, vireystila vai aivoissa oleva tarkkaavaisuushäiriö.

Kokenut lääkäri ja opettaja pystyy arvioimaan millon lapsen käytös poikkeaa, ADHD-kriteeristöt täyttävästi, mutta hänkään ei voi tietää mistä poikkeava käytös johtuu. Hänellä ei ole röntgenkatsetta, jolla näkisi toimiiko lapsen tarkkaavaisuus-prosessit aivoisssa oikein. Hän ei voi myöskään nähdä lapsen sielun syvyyksiin ja sulkea pois kaikkia luonnollisia selityksiä käytökselle.

3. Aivotoiminnan häiriöitä ei voida määrittää luotettavasti tutkimatta aivoitoimintoja. ADHD:ta ei nähdä aivokuvista eikä voida todentaa objektiivisilla mittauksilla. ADHD-diagnoosit tehdään arvioimalla lapsen käytöstä. Arviot ovat aina subjektiivisia. On vaikea arvioida milloin vilkas lapsi on ylivilkas. Tulkintaan vaikuttaa lääkärin, koulun ja vanhemman asenteet. ADHD:n kriittisesti suhtautuva lääkäri tai psykiatri ei halua antaa ADHD-diagnooseja. ADHD:stä innostunut opettaja, vanhempi tai psykiatri voi nähdä ADHD-oireita kaikkialla.

4. ADHD:n diagnostiset kriteerit ovat niin epämääräiset, että diagnooseja voidaan tehdä mielivaltaltaisesti. 

Ylivilkkauden virallisia oireita ovat seuraavat käytöksen häiriöt: ”1. Potilas liikuttelee usein levottomasti käsiään tai jalkojaan tai vääntelehtii tuolillaan. 2. Potilas lähtee usein liikkeelle luokassa tai muualla tilanteissa, joissa edellytetään paikalla pysymistä. 3. Potilas juoksentelee tai kiipeilee usein tilanteissa, joissa se ei kuulu asiaan (nuorilla tai aikuisilla voi esiintyä pelkkänä levottomuuden tunteena). 4. Potilas on usein liiallisen äänekäs leikkiessään tai ei onnistu paneutumaan hiljaa harrastuksiin.5. Potilas on motorisesti jatkuvasti liian aktiivinen, eikä hänen aktiivisuutensa oleellisesti muutu sosiaalisen ympäristön mukaan tai ulkoisista vaatimuksista.” Käypä hoito.

Kyseisiä ”oireita” voidaan havaita kaikilla vilkkailla lapsilla. Epämääräisen kriiteristön vaarana on, että lapsen käytös voidaan aina leimata ADHD-oireiluksi, jos aikuiset niin haluavat. Lääkärillä ei ole mahdollisuutta elää lapsen kanssa, ja selvittää käyttäytyykö lapsi todella ylivilkkaasti ja tarkkaamattomasti. 

Miten ADHD:n tulisi suhtautua?

1. Olisi hyväksyttävä, että ei voida tietää tarkasti mistä keskittymisen tai käytöksen ongelman johtuvat. ADHD-diagnoosit yksinkertaistavat monisyisen ongelman. Vaarana on, että diagnoosi vahvistaa itseään ja leimaa lasta loppuelämäksi.

2. ADHD olisi nähtävä häiriön sijaan ominaisuutena, johon sisältyy vahvuuksia ja heikkouksia. Esimerkiksi ADHD aikuisella voi olla keskittymisvaikeuksia, huolimattomuutta, unohtelua, rauhattomuutta ja vaikeuksia itsekontrollissa. Hän saattaa kuitenkin olla myös energinen, idearikas, innostuva, hetkestä nauttiva, intohimoinen ja rohkea. ADHD-oireet ovat usein hyvien ominaisuuksien kääntöpuolia.

3. Olisi kunnioitettava lasten ja aikuisten oikeuttaa elää omana itsenään. Lapsi voi olla taipumuksiltaan koulumaailmaan heikosti sopeutuva, ja opettajat sekä vanhemmat voivat tuntea olonsa neuvottomiksi. Tämä ei kuitenkaan oikeuta lapsen huumaamista.

Keskuhermostoon vaikuttavilla stimulanteilla (ADHD lääkkeillä) on fyysisiä sivuvaikutuksia, mutta pahin sivuvaikutus on se, että kun lääkkeillä yritetään tukahduttaa ei toivottua käytöstä, päädytään tukahduttamaan myös lapsen ainutlaatuista persoonaa. Lapsen ei anneta elää omana itsenään.

Lapsen etu ei ole koskaan se, että hänet huumataan sopeutuvaisemmaksi. Sopeuttamiseen on aina olemassa lukuisia inhimillisiä ja vastuullisiakin keinoja.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu