Kasvatuskeskustelun ”poteroista”: Mitä Saarisen väitöskirja kertoo itseohjautuvuutta korostavista oppimisen menetelmistä?

Aino Saarisen kasvatustieteen alan väitöskirja on herättänyt harvinaisen runsaasti keskustelua Helsingin Sanomien nostettua väitöskirjan pääkirjoituksensa aiheeksi 8.11. (https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000007422953.html). Pääkirjoituksessa todettiin, että kouluissa on todennäköisesti menty liian pitkälle oppilaiden itseohjautuvuutta korostavissa opetusmenetelmissä. (Lisäksi kyseenalaistettiin varhaiskasvatuksen hyötyjä ja digitaalisia menetelmiä, mutta en käsittele näitä tässä tekstissä.)

Keskustelu jatkui Helsingin Sanomissa 11.11. (”Kasvatuskeskustelu juuttuu helposti poteroihin, jossa jokainen etsii omaa näkemystään tukevia tutkimustuloksia”: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000007612761.html). Kasvatustieteilijät suhtautuivat väitöskirjaan varsin kriittisesti, erityisesti johtopäätösten osalta. Tuloksia ei niinkään pohdittu.

Mitä siis tutkittiin ja mitä löydettiin?

Aineistona käytettiin PISA-materiaalia. Otoksessa oli lähes 6000 15-vuotiasta oppilasta. Tarkasteltiin oppilaslähtöisen opetuksen määrän ja matematiikan oppimistulosten välistä yhteyttä. Oppilaat arvioivat itse oppilaslähtöisen opetuksen määrää (opetussuunnitelmilla ei ole tässä mitään roolia). Oppilaslähtöiseksi opetukseksi katsottiin yli viikon kestävät projektit, pienryhmätyöskentely, oppilaan tason mukaan eriytetty opetus ja opetuksen suunnittelu oppilaiden kanssa.

Kasvatustieteilijöiden kritiikki kohdentui suurelta osin siihen, että oppilaslähtöisyys opetuksessa on eri asia kuin itseohjautuvuus. Antti Moilasen blogitekstistä (https://koulujasivistys.wordpress.com) poimittu määritelmä on seuraava: ”Itseohjautuvuus oppimisessa on prosessi, jossa oppija tekee aloitteen, joko toisten avulla tai itsenäisesti, oppimistarpeidensa havaitsemisessa, oppimistavoitteidensa määrittelyssä, henkilöresurssien ja materiaalisten oppimisresurssien hankkimisessa, itselleen sopivien oppimisstrategioiden valinnassa ja toteuttamisessa sekä oppimistulostensa arvioinnissa”. Itseohjautuvuus oppimisessa kuulostaa oppilaan näkökulmasta paljon vaativammalta kuin oppilaslähtöisyys.

Oli miten oli, väitöskirjassa tehty löydös oli se, että mitä enemmän käytössä oli oppilaslähtöisiä menetelmiä, sitä heikompia matematiikan oppimistulokset olivat. (Vähäisempi ja vastakkaissuuntainen eli positiivinen vaikutus oli ”perinteisten” opettajalähtöisten menetelmien määrällä).

Se mitä väitöskirjassa ei kommentoitu lainkaan oli vaikutusten suuruusluokka. Onko tuloksella jotain käytännön merkitystä vai onko se vain vähäinen löydös, joka nousee tilastollisesti merkitseväksi, kun aineisto on laaja? Materiaalia penkoessa saa kaivettua esille sen, että matematiikan arvosana vaihtelee ≈ 17% oppilaslähtöisen opetuksen määrän funktiona. Eli ei tässä mistään aivan vähäisestä vaikutuksesta puhuta. (Vertailun vuoksi, sosioekonominen asema tuotti ≈ 23% verran muutosta matematiikan arvosanaan. Eli samoissa suuruusluokissa mennään. Ja sosioekonomiseen asemaan liittyvistä oppimiseroista ollaan yleensä hyvin huolissaan.)

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? Kun oppilaslähtöistä opetusta oli paljon, niin matematiikan arvosanat olivat keskimäärin huonompia. Lisäksi nähtiin, että vaikutus oli erityisen suuri niillä oppilailla, joilla on useampi oppimiseen liittyvä riskitekijä (esim. maahanmuuttajastatus tai aiemmat koulunkäyntiin liittyvät ongelmat).

Itse tätä tulosta kasvatustieteilijät eivät kuitenkaan kommentoi. Muuten kuin esittämällä epäilyjä siitä, että PISA-lähdemateriaalissa on jotain vikaa. On vinoja jakaumia, jotka mahdollisesti sotkevat analyysejä (mutta voisivatko vinot jakaumat jollain tavalla ”tuottaa” tällaisen tuloksen, jos todellisuudessa olisikin niin, että oppilaslähtöiset menetelmät parantaisivat oppimista?) Tai että ”erityisesti yleisistä opetusta tai vaikka digitalisaatiota koskevista kysymyksistä voi löytyä hyvin sattumanvaraisia yhteyksiä”; tämä kuulostaa siltä, kuin tutkijalla olisi jokin greater wisdom, jonka avulla päätetään, onko löydetty (tilastollisesti merkitsevä) yhteys ”oikea” vai ”sattumanvarainen”. Voi tietysti olla niin, että jotkut löydetyt yhteydet eivät vain käy järkeen — mutta onko tässä nyt sellainen tapaus, että olisi ilmeiset syyt hylätä tulos?

Itseäni tässä tutkimuksessa arveluttaa lähinnä se, että oppilaat mitä ilmeisimmin arvioivat opetuksen opiskelijalähtöisyyttä yleisesti, ei oppiaineittain. Emme siis tiedä, miten opiskelijalähtöisesti matematiikkaa opetettiin. Vaikka tässä nyt matemaattista suoriutumista arvioitiinkin. Aineisto siis soveltuu melko huonosti tutkimuskysymyksen selvittämiseen. (Toinen kysymys onkin sitten se, mistä opetuksen opiskelijalähtöisyyden määrän ja matematiikassa suoriutumisen välinen korrelaatio voisi aiheutua, jos se ei ole opiskelijalähtöisyydestä peräisin?) Ja miksi tarkasteltiin vain matematiikkaa?

Summa summarum. Mitä enemmän oppilaslähtöisiä opetusmenetelmiä käytettiin, sitä heikompaa oli matematiikan oppiminen. Vaikutus korostui, jos oppilaalla oli oppimiseen liittyviä riskitekijöitä. Voisi siis sanoa, että opetus oli luonteeltaan ”eriarvoistavaa”. Aineisto kuitenkin soveltuu melko huonosti tutkitun asian selvittämiseen. Väitöskirjan tekijä tekee pitkälle meneviä päätelmiä itseohjautuvuuteen pohjaavista opetusmenetelmistä, vaikka niitä ei tässä tutkimuksessa tarkasteltu. Tarkkaan ottaen väitöskirja ei siis kerro mitään itseohjautuvuuteen pohjaavien opetusmenetelmien tehosta. Väitöskirjan osajulkaisut on julkaistu varsin tuntemattomissa julkaisuissa.

Oma näkemykseni on, että itseohjautuvuuteen pohjaavat menetelmät ovat enemmän vaativia oppilaalle kuin tässä tutkitut opiskelijalähtöiset menetelmät. Ne opiskelijat, joilla on vaikeuksia, saattavat hyvinkin tipahtaa kyydistä. Ainakin jos katson tuota itseohjautuvan opetuksen määritelmää. Kyllä siinä esim. tarkkaavaisuusongelmainen nuori on vaikeuksissa, kun tekeminen ei ole strukturoitua (opettajalähtöistä). Ja jos nyt todettiin ongelmaa opiskelijalähtöisten menetelmien kanssa, niin kuinka sitten on itseohjautuvuuteen pohjaavien menetelmien kanssa? Tämä jää nähtäväksi tulevaisuudessa.

Tämä tutkimus antaa viitteitä siitä, että opiskelijalähtöisessä opetuksessa on ongelmia. Varsinkin niille oppilaille, joilla on oppimista vaikeuttavia tekijöitä. Tämän takia tutkimuksen tuloksia ei pitäisi suoralta kädeltä hylätä, vaikka puutteellisuuksia onkin; ja vaikka johtopäätökset olisivatkin tässä vaiheessa liian pitkälle meneviä. Asia on liian tärkeä.

tperomaa

Olen näkötutkija (psykologi) ja työskentelen tällä hetkellä tuntiopettajana Helsingin yliopiston Käyttäytymistieteiden laitoksella. Lisäksi takavuosina tuli vietettyä pitkähkö ja hyödyllinen periodi Teknillisen korkeakoulun Graafisen tekniikan laboratoriossa. Käyn välillä heittämässä luennointikeikkoja muissakin yliopistoissa ja kiinnostavissa tilaisuuksissa. Näkemiseen jäin koukkuun heti opintojen alkuaikana — äärettömän kiinnostava ja monipuolinen tutkimusalue!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu