Pohdintaa Munkkivuori -TV-sarjasta. Miksi me ihmiset emme ikinä opi?

Jokaisella tulee varmaankin joskus vastaan taideteos, jonka jälkeen ei tunne olevansa entisensä. Teos voi olla kirja, elokuva, maalaus, sävellys, mikä vain, mutta kun sen kohtaa, tuntee, että jotain itsessä ja/tai suhteessa maailmaan on perustavalla tavalla muuttunut. Tällaisia syvällisesti vaikuttavia teoksia ei kohtaa kovin montaa kertaa elämässään. Omalla kohdallani ehkäpä jotkin Johann Sebastian Bachin monitahoiset ja nerokkaat sävellykset lasketaan sellaisiksi. Tai Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta nyt ensimmäistä kertaa teos, joka pysäytti, oli TV-sarja, Jani Volasen ohjaama ja yhdessä Pirjo Longan kanssa käsikirjoittama Munkkivuori.

Sitten varoitus: tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Jos et ole vielä nähnyt Munkkivuorta  loppuun asti, älä lue tätä vielä. Itsekin aloitin katsomaan sarjaa vasta tämän joulun alla Nelosen kanavalta, jossa se vihdoin oli katsottavissa maksuttomasti.

Sarja imaisi nopeasti mukaansa 80-luvun katkeransuloiseen nostalgiaan. Lasten näyttelijäsuoritukset ovat huikaisevia. He eivät tunnu näyttelevän ollenkaan. Samaa voi myös sanoa aikuisnäyttelijöistä. Tästä kuitenkin seuraa se, että repliikit kuulostavat siltä kuin oikeassa elämässäkin, eli ovat välillä epäselviä. Aikuisten puheet ovat usein seinän takaa kuultuja, koska sarja kuvaa lähes kaiken lasten näkökulmasta. Vanhempien ja naapurin aikuisten riidat tuntuvatkin alussa käsittämättömiltä ja ovat lasten korviin lähinnä ahdistavaa taustahälyä.

Katsojan olisi kuitenkin syytä kuulla nuo epäselvätkin repliikit, koska ne kannattelevat juonen päätarinaa. Se ankkuroituu kahden lapsen katoamiseen eri vuosikymmenillä Munkkivuoren lähiössä, josta vanhimmat miehet ovat yksi kerrallaan sortuneet hautaan viinan ja sotatraumojensa murtamina. Jäljelle ovat jääneet enemmän tai vähemmän epävakaat ja kuormitetut mummot sekä heidän jälkikasvunsa plus jonkin verran uudisasukkaita. Asuntojen sisustus kertoo paitsi tarinan 80-lukuisesta nykyhetkestä, myös menneistä vuosikymmenistä. Viipyilevästi kuvattuihin tapetteihin tuntuu imeytyneen alkuperäisten asukkaiden tuntema pelko, huoli ja tuska.

Sarja on huikea trilleri, mutta samalla myös paljon enemmän. Salaperäisyys syntyy siitä, että katsoja seuraa lapsen näkökulmaa, mutta aikuisen ymmärryksellä luultavasti arvaa ja tietää koko ajan hiukan enemmän kuin lapsipäähenkilöt. Kellarissa väitetään aluksi olevan rotanmyrkkyä, seuraavaksi hometta, mutta selvää on, että kellarissa on oikeasti jotain paljon pelottavampaa. Lapset käyvätkin kokeilemassa rohkeuttaan yksi toisensa jälkeen. Katsoja osaa päätellä, että asia liittyy lasten katoamistapauksiin.

Kerronnan tempo on hidas, jotta katsojalle jää kunnolla aikaa tutustua munkkivuorelaisen taloyhtiön lapsiin ja heidän tapaansa reagoida ympäristön tuottamiin ongelmiin ja haasteisiin. Jos sarjaan jaksaa oman hektisen arkensa keskellä paneutua, lapset tulevat läheisiksi. Heistä alkaa tunnistaa oman lapsuutensa ja nuoruutensa kaveripiirin perustyyppejä. Yllytyshullut, pikkuvanhat, nyhveröt, päällepäsmärit ja nuoruuden ihastuksen romanttiset kohteet, kaikki ovat tuttuja, ja monista löytää myös ripauksen omaa itseään.

Tunnistettavaa on myös sukupolvien välinen kuilu. Aikuisten asiat pidetään visusti salassa lapsilta, mutta niin myös lapset pitävät järkyttävät löydöksensä salassa aikuisilta. Ja jos lapsi jotain uskaltautuu kertomaan, häntä ei kuunnella.

Sarjan kerronnassa, juonenkuljetuksessa sekä syväsanomassa on paljon nerokkaita elementtejä. Tekijät ovat osanneet hyödyntää niin intertekstuaalisuutta, parallelismia kuin ns. mise-en-abyme -rakennettakin. Intertekstuaalisuus (tekstienvälisyys) liittyy niinkin ”epätaiteelliseen” kirjallisuuteen kuin vaikkapa Mikki Hiiri -taskukirjan tarinaan, jossa siinäkin kaapataan lapsi. Lisäksi kasarinostalgikkojen iloksi Peten kotibileiden yhteydestä löytyy mm. kunnianosoitus Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä -elokuvalle.

Myös parallelismia (rinnakkaisuuksia) käytetään sanomaa syventämään. Se, mikä tapahtuu päätarinassa aikuisten tekemänä, tapahtuu pienoiskoossa lasten maailmassa. Aikuiset vangitsevat ja lynkkaavat (ehkä) epäilyttävänä pitämänsä henkilön muka pelastaakseen kadonneen lapsen, ja pihan lasten etsivätoimisto päätyy samankaltaiseen ratkaisuun, tosin ”lynkattavaksi” joutuu ulkomaalaisen eläinlääkärin outona pidetyn tyttären keppihevonen.

Sarjan syvimmät totuudet kertoo meille tarinan pääkonna, divarinpitäjä Olavi. Tosin hän paljastuu konnaksi vasta viimeisessä jaksossa. Sitä ennen hän opettaa moraalia pihan lapsille mm. sarjakuvien avulla, ja hän näyttäytyy sarjan jaksoissa monella tapaa enemmänkin sankarihahmona. Hänen pääopetuksensa on se, että hyvää ja pahaa voi olla vaikea erottaa toisistaan, koska hyvyys ja pahuus esiintyvät samoissa henkilöissä, ja pahuus tapahtuu usein hyvien tarkoitusten siivittämänä. Olavi kertoo tämän Aku Ankka -tarinoiden avulla, ja vastaavasti voi ajatella, että TV-sarjan tekijät kertovat meille tämän samaisen totuuden itsestämme koko tämän sarjan avulla. (Mise-en-abyme -rakenne)

Edellä mainittu tulkintani sarjan syvimmästä sanomasta vetää mielen matalaksi. Koska ihmiskunta on mitä on – emme opi mitään. Kauheimmat pahuudet tapahtuvat aina jonkin ”hyvän” aatteen seuralaisena. Niin natsit kuin kommunistit, kaikenkarvaiset kansanvihollisia lahtaavat totalitaristit, uskoivat (ainakin aluksi) luovansa parempaa yhteiskuntaa, parempaa maailmaa. Ja se edellyttää pahuuden kitkemistä pois. Pahuus ulkoistetaan niihin, jotka ovat epäilyttäviä. Tai joita muut pitävät epäilyttävinä. Ja tämä dynamiikka toimii edelleen. Pahuutta ei nähdä siellä, missä se alun perin on.

Ja ennen kaikkea, katalysaattorina pahuuden teoissa vaikuttaa ryhmäpaine. Ihminen on valmis melkein mihin tahansa tekoon, jos hän uskoo sen avulla saavansa omalta ryhmältä hyväksyntää. Tämä toteutuu Munkkivuori-sarjassa niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa. Ehkä tämä inhimillinen totuus juontaa juurensa ihmiskunnan alkuhämärästä, alkukantaisesta tarpeesta pysyä laumassa ja saada sen hyväksyntä. Jos näin on, meillä on aika vähän toivoa. Koska biologinen laumaeläin -ominaisuutemme ei muutu.

Mutta samaan aikaan Munkkivuoren kaltaisen syvästi koskettavan teoksen äärellä on myös aihetta varovaiseen optimismiin. Se, että joku osaa omilla taiteellisilla ja dramaturgisilla kyvyillään tuoda kaiken tämän inhimillisen dynamiikan meidän katsottavaksemme ja samastuttavaksemme, ja vieläpä näin nautittavassa muodossa, antaa toivoa. Nyt kun voimme nähdä, millaisia olemme, voisimmeko ilman liiallista henkilökohtaista syyllisyyttä koettaa korjata käyttäytymisessämme edes jotain?

Munkkivuori on myös syvimmällä tasollaan hyvin sodanvastainen. Sekin tuntuu lohdulliselta, vaikka sodanvastaisuus ei juuri nyt tunnu olevan julkisessa keskustelussa trendikäs aihe. Sarjan nuori päähenkilö Mirko innostuu pappansa sotatavaroista, ja hänen isänsäkin puhuu kunnioittavasti ansiomerkeistä ja Mannerheimin allekirjoituksista. Sen sijaan sille perheenjäsenelle, joka ei pääse vapaaksi tunnollaan (ehkä) olevasta henkirikoksesta, tuo krääsä näyttäytyy arvottomana.

Munkkivuori

Käsikirjoitus ja idea: Jani Volanen ja Pirjo Lonka

Ohjaus: Jani Volanen

Pääosissa: Viljami Loponen, Laura Birn, Joonas Saartamo

.