Kulttuurialan kurituksista koulussa

KULTTUURIN SYNKÄT AJAT

Korona-aika on nyt kestänyt pari vuotta, kauemmin kuin meistä kukaan olisi osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan arvata ensimmäisten hälytysmerkkien ilmaannuttua. Sittemmin meistä jokainen on saanut tavalla tai toisella tuntea pandemian vaikutukset nahoissaan, oli sitten kyse työpaikan tai yrittäjän tulojen menetyksestä, karanteeneista, sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai matkustuskielloista.

Vaikka tilanne on monilta osin helpottanut, ei elämä ole kuitenkaan palannut normaaliksi. Epävarmuus kalvaa kaikkien tapahtumien järjestelyitä ja monia tulevaisuuden suunnitelmia. Tapahtuma-alaa on kuritettu kovalla kädellä, ja vaikka esityksiä on nyt sisätiloissa periaatteessa mahdollista järjestää, on sallittu yleisömäärä naurettavan pieni.

Opetan tokaluokkaa helsinkiläisessä koulussa, ja olen tarttunut jok’ikiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen ilmoittaa oppilaani erilaisiin kulttuuritapahtumiin, olipa sitten kyse konsertista, näytelmästä tai elokuvasta. Tilanteen tuntien olen lähettänyt ilmoittautumisen heti saadessani siitä tiedon, mutta valitettavasti kaikki tapahtumat ovat välittömästi täynnä pikkuruisen sallitun yleisömäärän takia.

 

 

PIENEN PIENIÄ SUURIA KOKEMUKSIA

Kaikki lapset eivät saa kulttuurikokemuksia kotona. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että lapsi olisi käynyt taidenäyttelyssä, konsertissa tai teatteriesityksessä, ja koululla on tärkeä rooli näiden elämysten tarjoajana. Viime aikojen rajoitusten takia nämä kokemukset ovat olleet erittäin harvassa ihan kaikkien elämässä. Kaksi vuotta on pitkä aika, kun lapsi on kahdeksanvuotias, neljäsosa elämästä. Elämästä, jonka ensimmäisten vuosien kokemuksista ei jää vahvoja muistijälkiä. Paitsi että lapset tottuvat aikuisten käyttämiin maskeihin, ja siten esimerkiksi ilmeiden tulkinnan vaikeuteen, he tottuvat myös siihen, ettei kulttuuri ole osa elämää.

Kävimme viime viikolla Korkeasaaren järjestämässä Itämeripäivässä. Jo lähtiessä eskariopettaja katsoi haikeana menoamme ja totesi, miten kivaa on, että saamme mennä metrolla. Heillä se on edelleen kiellettyä. Me saamme lopultakin sentään käyttää metroa, mutta luokassa ei saa edelleenkään laulaa.

Metrossa monia lapsia jännitti, puhuttiin siitä mitä tehtäisiin, jos jääkin vaikka laiturille. Ihmeteltiin jokaista vilkkuvaa valoa. Metroasemalta Korkeasaareen kävellessä koskettiin seinää, jossa oli jännittävä tekstuuri, hämmästeltiin jokaista kadulle tehtyä taideteosta, huomattiin jokainen kiinnostavan muotoinen rakennus. Joillekin lapsille myös käynti eläintarhassa oli elämän ensimmäinen.

”Onko siellä leijonia?”

”On leijonia.”

”Hui!” Kauhistunut ilme.

”Eivät ne ole vapaana, ne ovat häkissä.”

”Ai, hyvä.” Suuri helpotus.

 

 

Arvostan ihan suunnattomasti kaikkia kulttuurialan työntekijöitä, jotka sitkeästi järjestävät erilaisia tapahtumia siitäkin huolimatta, että salit pakotetaan pitämään melkein tyhjinä ja kaiken yllä häälyy epävarmuus. Jotka järjestävät konsertteja, näytelmiä, näyttelyitä ja vaikka mitä keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten etäyhteyksien avulla. Jotka pitävät huolta siitä, että maailmassa on tämän kaiken ahdistavuuden keskellä taidetta tarjolla monessa muodossa niin aikuisille kuin lapsillekin. Kiitos siitä. Ilmoitan ryhmäni sinnikkäästi jokaiseen tapahtumaan siinä toivossa, että pääsisimme yhteenkin, jotta tämän kaiken keskellä kasvavat lapset kasvaisivat myös kulttuurin maailmaan.

 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu