Tiedustelueversti kahden maailman välissä

(Koska alustalla on jo iskevä ja oleelliseen tietoon keskittyvä Jorma Mellerin arvio samasta kirjasta, katson samaa teosta muistovinkkelistä. Kari oli yksi varusmiesaikaisista kouluttajistani.)

Laura Halmisen kirjoittama teos Martti J. Kari – Käsikirjoitukset eivät pala (Docendo 2024) on raikas, valaiseva, liikuttavakin ja ennen kaikkea kohteensa näköinen kirja. Alussa moniäänistä lyhyiden episodien ja anekdoottien ilotulitusta hiukan oudoksuu, mutta kun rakenteeseen tottuu, lukukokemus alkaa loppua kohden tuntua siltä kuin olisi päässyt mukaan johonkin henkilökohtaiseen: päässyt tilaisuuteen, jossa ystävät ja kollegat vielä kerran puhuvat viimeiseen hyppyyn lähteneen laskuvarjojääkärin kanssa.

Halminen on tehnyt suuren työn kootessaan materiaalia ja paloja, joista syntyy sirpaleinen sanamaalaus. Jos teoksen lukee ajatuksella ja kokonaan, sirpaleiden väliin syntyy sidos. Kirjaprojekti on ilmeisesti alkanut Karin syövän levittyä. On pitänyt ratkaista, miten kertoa vuosikymmenien tiedustelutyöstä, josta ei saa kertoa. Vaaditaan ammattitaitoa tehdä lukemaan houkutteleva kirja näistä palikoista ja kerätä muistot. Monella jäisivät aihiot pöytälaatikon (nykyisin kai tietokoneen) uumeniin. Toimittajakokemus näkyy.

Kirja kertoo tarmokkaasta ja hiukan epäortodoksisesta sotilaasta, jonka elämän motto on Mihail Bulgakovilta: ”Käsikirjoitukset eivät pala.” Valheiden ja verkkojen maailmassa on puhuttava totta. ”Kun puhuu totta, on voiman oikealla puolella”, sanoo Kari itse.

Teoksessa on paljon muistoja lukuisista kotimaisista ja kansainvälisistä tehtävistä. Anekdootit ja tarinat kertovat yllättävän paljon erilaisista miljöistä. Kun teos koskettelee Karin persoonaa tai ajattelua, tarkimmat havainnot tulevat lapsilta, koski asia sitten isän vastausta siihen, miksi Suomessa on Puolustusvoimat tai Karin tavallisuutta. ”Hänen lempiravintolansa oli Ikea, hän ajoi Toyota Yarista ja teki kaikki ostokset aina Prismasta.”

”Martti Karilla oli keskeinen rooli tiedustelulakien säätämisen edistämisessä”, sanoo suojelupoliisi instituutiona muistosanoissaan. Tiedustelulainsäädäntöön liittyvän työn kuvaus ja etenkin vastustuksen kuvaus herätti huomiota Ilta-Sanomissa. (Lehdessä kirjaa on muutenkin referoitu useissa jutuissa.) Yhden ministeriön vastustus on ollut kovin silmiinpistävää. Teoksessa käydään läpi sen aikaista keskustelua ja viitataan muutamaan henkilöön, mutta väitetään myös, ettei varsinainen sylttytehdas selvinnyt.

Teoksen mukaan myöskään ulkoministeriön verkkovakoilutapauksen (2013) tietovuotaja ei selvinnyt. Lukijan voi paikoitellen olla vaikea uskoa, että tässä maassa ei koskaan selviä yhtään mikään, kun toisaalta kirjasta voisi saada sellaisen kuvan, että tässä ollaan tiedustelijoina resursseihin nähden kohtuullisen hyviäkin.

Koska kiinnostavimpien asioiden päällä on Tšernobylin sarkofagia muistuttava este, palataan Kariin sinänsä. Ennen kuin Kari loi uran sotilastiedustelussa ja yliopiston opettajana, hän ehti olla syksyllä 1984 kouluttajana 1. PSJK:ssa. Me Panssarikoulusta valmistuneet ja yksikköihimme palanneet kokelaat vaistosimme, että tänne hän ei jää. Hänessä oli jotain erilaista. Silloin päättelin, että se johtuu siitä, että hän on niin laskuvarjojääkäri. Olimme olleet Panssarikoulun aikaan Utissa ekskursiolla, ja vaikka sikäläiset juoksivat koko ajan joka paikkaan, siellä sai lihamureketta ja muusia kuin jossain Masi-sarjakuvassa. Linjastosta, jumaliste. Silloinhan Parolannummella istuttiin porukalla penkissä jäkittämässä ennen kuin komennosta haarukat iskettiin vasuun.

Kirjan luettuani tiedän enemmän. Hän oli ylipäänsä sitä tyyppiä, joka väistämättä kulkeutuu johonkin erikoiseen hommaan.

Varusmiehen silmin hän tuntuikin erilaiselta. Oli siinä tietysti sekin, että Parolannummelle pöllähtänyt nuori luutnantti ei tiennyt vaunujen ajattamisesta ja touhuista vielä mitenkään hirveästi eikä edes pyrkinyt neuvomaan tai käskemään, miten panssarijääkärikomppania hyökkää. Hän oli taka-alalla ja antoi vaununrasvasta ja telaketjusta syntyneiden kantapeikkojen kouluttaa, mutta saattoi sitten ilmestyä taukopaikalle jostain kuin pieni menninkäinen ja kysyä tilanteen sijaan mielipidettä johonkin kummalliseen asiaan.

Hän saattoi käyttäytyä tuttavallisesti ja luoda ikään kuin luottamuksellisen keskusteluilmapiirin hetkeksi. Kokelaana puhuin tämän uuden luutnantin kanssa parin lyhyen maastotapaamisen aikana enemmän kuin kenenkään toisen kantahenkilökunnan jäsenen koko varusmiesaikanani. Eikä sekään ollut paljon: meidät oli koulutettu asialinjaan. Myöhemmin kuulin, että rajaa eivät saaneet ylittää muut kuin hän itse. Jos varusmies meni mukaan tuttavallisuuteen, hän muisti yhtäkkiä olevansa herra luutnantti, ja juttuikkuna sulkeutui yhtä äkisti kuin oli avautunut.

On hämmästyttävää lukea, että neljän vuosikymmenen aikana persoonallisuus sekä kehittyy että mahdollisesti säilyttää joitakin alkuperäisosia.

Kari osasi useita kieliä hyvin. Viime aikoina venäjän kielen opiskelun suosio on ollut laskemaan päin. Lukiessa Karin tarinaa on helppo ymmärtää, että tarvitsemme venäjän ja slaavilaisten kielten osaamista. Se on ihan kriittisen tärkeää. Kielet Kari pyrki oppimaan syvällisesti kulttuurin kautta. Se on ainoa oikea tapa, jos haluaa oikeasti oppia kieltä, mutta se on vaativa tie. Se on myös palkitseva tie.

Pro gradunsa Vysotskista tehnyt Kari sanoo: ”Olen aina ollut kahden maailman välissä, oman työurani ja venäläisen kulttuurin välissä.”

Kirjan loppu on tavattoman liikuttava ja realistinen. Loppuvaiheiden kertojina ovat perhe, Laura Halminen ja Karin hyvä ystävä Jukka Mäki-Kuhna. Ennen lähdeluetteloa ovat liitteinä Martti J. Karin artikkeli tiedustelukulttuurista ja erillinen kolumni ”Näkökulma Ukrainaan”.