Tšadin operaatio ruotsalaistuneen linssin läpi

Ilmari Käihkön analyyttinen muistelmakirja Sotilaan päiväkirja – kuinka rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi (Gaudeamus 2024) sai puolustusvaliokunnan ruotimaan epäsopivia tapahtumia.

Media (ja ilmeisesti myös puolustusvaliokunta) on tarttunut väsyneiden nuorten poikien puheiden ja tekojen epäsopiviin piirteisiin, mutta muuten teos on liian monelta jäänyt tarkemmin lukematta. Onhan kirja kuitenkin sosiologinen kuvaus uutteruudesta, epäoikeudenmukaiseksi koetusta johtamisesta ja helteisen operaation vaikutuksesta nuoriin mieliin.

Alku on lupaava. Varusmieselämän kuvaus on aidon tuntuista. Hiukan jotkin johtopäätökset huvittavat, kuten se, että varusmies olisi a priori paremmassa kunnossa kuin kansainvälisiin tehtäviin hakeutuvat reserviläiset. Osaan toki samastua varusmiesajatteluun. Vieläkin.

Kun Afrikkaan päästään, lukija saa hienon kuvauksen miljööstä, olosuhteista ja rutiineista. Käihkö on ihmisyyden jäljillä miettiessään palvelusajan kuluessa suhtautumisessa tapahtuvia muutoksia ja tarkkaillessaan itseään. Intertekstuaalinen viittaus Joseph Conradin romaaniin Pimeyden sydän toimii. Käihköstä nousee kirjailija, ja teksti vetää jännittävällä tavalla. Harmi, että Marlow-Käihkön ote vanhaan pohjatekstiin katoaa juuri, kun totuus pimeyden alkusyystä alkaa näkyä. Käihkö alkaa tehdä itsestään sivistyneempää kuin muut eikä jälkiviisaus anna villille vapauksia. Käihkö ei ole go native -tyyppi.

Teos jatkuu päiväkirjaotteina ja joissain kohdin varsin tunnistettavana jälkiviisaana tilityksenä, jota sinne tänne on laitettu. Käihkö on ollut yksi muista, mutta sen sijaan, että hän meloisi hakemaan tietoa kuin Marlow pimeyden ytimeen tai kuin Väinämöinen Tuonelaan, hän jättää polun kiehtovaksi viitteeksi. Analyysivaihteen iskettyä päälle pahoja ovat ne muut.

Mediassa kohua nostattaneet lausahdukset mahtuvat melkeinpä yhdelle sivulle. Ajoittain nousee esiin melko vaatimaton suvaitsevaisuuspoliittinen manifesti, joka tärkeydestään huolimatta ei saisi peittää alleen sitä, että teoksessa on etuja, joita ei ole lainkaan käsitelty.

On käsittämätöntä, että mediassa ei nostettu kepin nenään havaintoja Afrikkaan päätyneiden valmiusjoukon varusmiesten johtamisesta sinänsä. Joukko tuntee, että heitä ei kunnioiteta oman komentajan toimesta lainkaan, ja silloin myös komentaja menettää kaiken kunnioituksen. Välillä kirjoittajan katkeruus saa lukijan olettamaan, että johtamisen ongelmat ovat oikeastaan kaiken pahan alku ja juuri. Kertoja tuntee kovin usein olonsa syvältäjohdetuksi alokkaaksi.

Reserviläiset olisivat huomattavasti rohkeampia esittämään ruohonjuuritason parannusehdotuksia, mitä arkeen tulee, ja jämptistä komentajasta taasen olisi heille vastavuoroisesti hyötyä. Heidän kanssaan myös komentaja oppisi ja kasvaisi… tai sitten tulisi vielä hurjempi yhteenotto. Suomalainen varusmies taas ei ehkä kyseenalaista ennen kuin osaksi katkerissa muistelmissa 15 vuotta tapahtumien jälkeen.

Kirja on jonkinlainen akateeminen gonahtamisen käsikirja ja sellaisenaan merkittävä. Käihkön kirja kuuluu ilman muuta Klaus Pippingin teoksen Komppania pienoisyhteiskuntana rinnalle. Kertoja yrittää löytää mieltä ja merkitystä, on aktiivinen. Mitä sotilaalle tapahtuu ja miksi? Mikä häntä motivoi? Miten hän suhtautuu kuriin? Tässä on jotain yleispätevää. Kun alkuun menee portista ihan intoa täynnä mutta lopulta laskee aamuja kenttälakki väärin päin päässä… Näinkö on ollut 1960, 1970, 1980, 1990, 2000… 2020 ja näinkö on oleva? Kaikesta mahdollisesta kehitystyöstä huolimatta? Maailman parhaan sotilasaineksen ja heidän kouluttajiensa ikiaikainen dilemma saattaa olla kaikkein tärkein viesti.

Vaikka eivät kaikki väsyneet. Eivät kaikki menettäneet mielenkiintoaan. Joillakin se katosi hetkeksi mutta heilläkin usein palasi kertausharjoituksissa, operaatioissa, siviilivirkamiehenä tai Maanpuolustuskoulutuksen harjoituksissa.

Käihköllä oli vuoden sotilaskoulutus valmiusjoukossa ja saman tien seurasivat rotaatio ja Afrikka. Sitten opiskelu ja perspektiivi Ruotsista.

Kirjan kertoja viehättää, kun hän elää suoraan ja välittömästi elämäänsä. Käihkö osaa itsekin karjua näpisteleville lapsille ja ymmärtää, että ei ole kivaa olla nestehukassa, kun vesipullo on pihistetty. Hän haluaa suhtautua paikallisiin hyvin. Hän on myös viitisen vuotta ryhmäläisiään vanhempi. Rotaation loppuvaiheessa parhaimmillekin on silti käynyt kuin Kurtzille Joseph Conradin romaanissa, mikä askarruttaa kertojaa.

Kirjassa on erillinen luku sotilasidentiteetistä. Luku tuntuu hiukan irralliselta, mutta niin moni muukin aspekti tässä kirjassa tuntuu… ja samalla kaikella on sidos. Miten sotilaan identiteetti sopii rauhanturvaamiseen tai kriisinhallintaan? Kyllä siinä on ongelmansa. Kyösti Pietiläinen muisteli aikanaan Sarajevon komennustaan, miten muukalaislegioonalaisilla meinasi mennä järki, kun monessa liemessä keitettyjen taistelijoiden piti perinteisen rauhanturvaamisen voimankäytön sääntöjä noudattaen raapia munia, vaikka kaupungissa tarkka-ampujat ampuivat harmaapäisiä mummoja kadulle.

Kriisinhallinnassa on omat juttunsa. Jokaisen kohteen maantiede, kulttuuri, historia ja politiikka poikkeavat toisistaan. Ehkä koulutuksessa voisi jonkin luennon ottaa alueen asiantuntijalta. Ehkä niin jo tehdäänkin. Taistelija voi käyttäytymisellään tehdä tyhjäksi komentajan ja yhteysupseerien työn.

Käihkölle ei kuitenkaan tunnu kelpaavan mikään, joten on vaikea uskoa, että mikään eri tavalla toteutettu olisi kuitenkaan ollut riittävää. Rotaatiokoulutuksessa sukupuoliasiat on ”typistetty yhteen gender-oppituntiin”, joka on ”sananhelinää”. Väärin tehty sekin. Jonkinlainen vahva harhauttava linssi hänellä on koko ajan päällä. Se näkyy aika ajoin, kun hän alkaa ujuttaa sosiaalipolitiikkaansa sormi pystyssä.

Hän mainitsee ruotsalaisten Afganistan-raportin vuodelta 2015, jossa kerrotaan yhteistyömaiden käyttäytymissääntöjen olleen erityisesti alkoholin ja sukupuolikysymysten suhteen kipua aiheuttava asia ruotsalaisille. Koska suomalaiset olivat läheisessä yhteistyössä, hän selvästi vihjailee, että he hyvinkin saattaisivat olla näitä kärsimyksen aiheuttajia. ”Erot vaikuttivat negatiivisesti joukon mielialaan.”

Käihkö ei joko ole tietoinen siitä (tai asia ei koskaan päätynyt raportteihin), että eräällä suomalaisten kanssa läheisessä yhteistyössä olleella joukolla oli eräässä vaiheessa pitkäkestoisia todella vakavia koko joukon toimintakykyyn vaikuttavia henkilösuhteisiin liittyviä ongelmia, jotka saattoivat johtua siitä, että kukaan ei saanut tuulettaa, ei sanoa mitään ikävää mistään, ja kun olot ovat raskaat, tätä on vaikea hallita, ja lopulta koko touhu oli pian toinen toisistaan tehtyjen valitusten ja kanteluiden kierrettä. Huonoon yhteishenkeen yritettiin puuttua kotiuttamalla ja tekemällä siirtoja, mutta mikään ei tahtonut auttaa. Suomalainen ”vittuilu on välittämistä -henki” saattoi olla sittenkin karaisevampi, toverillisempi eikä vaikuttanut joukon toimintakykyyn lamauttavasti. Asiat asioina.

Ehkä Käihkö suhtautuu idealismin linssien läpi ruotsalaiseen mysigt-kulttuuriin suomalaisen perkelöinnin vastapainona, ehkä hän on sotilaana ja tutkijana vadelmavenepakolainen. Ehkä hän rimpuilee kahden kulttuurin välisessä paluumuuttajaraossa eikä vielä tiedä, miten asiansa esittäisi suomalaisille junteille.

Markkinoinnin hän ainakin osaa.

Teos on kiinnostava, tendenssimäinen ja henkilökohtainen. Siinä on kertojalle syntynyt monia oivaltavia hetkiä, ja lisäksi hän paljastaa omia sokeita pisteitään. Kirja ei kuitenkaan ole niin kapea, että se kertoisi rasismin leimaamasta operaatiosta, vaan se on hieno miljöön ja kulttuurin kuvaus ja laajemminkin kiinnostava teos sotilaan identiteetistä ja kriisinhallinnasta. Tästä olisi suonut enemmän keskustelua. Aiheesta muutama Käihkön Afrikan-kollega kirjoitti vastineen Helsingin Sanomiin.