Kulttuuriykkösen väki ei näe metsää puilta

Sanat määrittelevät asioita ja asiat sanoja. George Orwellin mukaan musta on valkoista ja kaikki ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin muut.  – Joskus kaksi eri sanaa kuvaavat samaa asiaa, joskus samaa sanaa käytetään kahdesta eri asiasta.

Esimerkki kahden sanan käytöstä saman asian kuvaamiseen on ilmauspari Yle-vero/Poll Tax, jotka molemmat kuvaavat lähes yhtä suuria ja samoin perustein maksettavia henkirahoja. Toinen oli edistyksellisten piirien halveksima Margaret Thatcherin tekele 1980-luvulta ja toinen Krista Kiurun  lahja kaupallisesti ja myös suoraan eduskunnan vuosibudjetista riippumattomalle tiedonvälitykselle.

Yle-verolla kustannettu mieliohjelmani Kulttuuriykkönen raatinaan Enqvist, J. Kemppainen ja Saukkola käsitteli perjantaina 27.11.2020 finlandiapalkittu Anni Kytömäen radiolausuntoa: ”Ehkä tässä nykyisessä keskustelussa en ymmärrä, että miksi edelleen tavallaan vedotaan siihen, että metsätalous on tuottanut Suomelle niin paljon hyvinvointia, että ikäänkuin sillä perustellaan edelleen näitä koviakin hakkuutavoitteita mitä on koska yhtä laillahan varmaan orjatalous on aikoinaan tuottanut hyvinvointia mutta ei kukaan silti sano edelleen että pitäisi orjataloutta harjoittaa.”

Tästä tietenkin jo viran puolesta ja lukijapalautteen nojalla Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen esitti rankan arvostelun ja peräsi kulttuurityöntekijöiltä vastuuta nähdä oikein metsätalouden asema jo senkin nojalla kuka viulut maksaa ja siirtymään rakentavampaan kielenkäyttöön. Tätä hämmästyttävän kulttuurifasistista sanomaa eivät muut keskustelukerhon jäsenet suoraan lytänneet.

Kosmologi Kari Enqvist tulkitsi, että kirjailija pyhittää metsän eikä itse oikein ymmärtänyt keksimäänsä pyhitystä koska ei oikein ”syty” suomalaiselle metsälle. Maalta kotoisin oleva muotikulttuurin edustaja Mirva Saukkola taas kauhisteli nuoruutensa avohakkuita mutta epäili, ettei sellaisia varmaan enää tehdä. Tämän Kemppainen reilusti oikaisi ja vähän puolustelikin kirjailijaa mutta tuntui toteavan, että sen lisäksi, että 600 000 metsänomistajan omistamista tuetaan taloudellisesti monin tavoin heitä pitäisi tukea myös henkisesti, etteivät kokisi syyllisyyttä ansainnastaan.

Kuitenkin Kytömäki sanoi yksinkertaisesti, että hakkuutavoitteet ovat kovia. Hän ei pyhittänyt metsää. Että hän vertaili metsätaloutta orjatalouteen osoittaa, että tuntee hätää, joka on sikäli perusteltua, että hän, päin vastoin kuin Enqvist ja Saukkola, on luontokartoittajana tutustunut metsiin ja viihtyy metsissä. Uskon, että hän on huolissaan, ettei luonnonmukaisia metsiä enää ole kun melkein kaikki on jo kertaalleen hakattu ja viimeisiäkin viedään vaikka olisi kokonaistalouden kannalta hyvin mahdollista säästää jäljelle jääneet vähäiset alkuperäismetsät sellunkeiton juuri häiriintymättä. Onhan ihminen ahneuksissaan tuhonnut drontit ja muuttokyyhkytkin ampumalla ne viimeiseen yksilöön. Vastaava loppu uhkaa luonnonmukaisia metsiämme.

Arvelen, että Kytömäkeä painaa sama huoli kun Pentti Linkolaa jo 1960-luvulla, kun tämä huomasi tuntemiensa luontokohteiden häviävän yksi kerrallaan maa- ja metsätalouden kynsiin. Tämä huoli on moraalisesti oikeutettua ja vähintäänkin eettisesti yhtä rakentavaa kun metsänomistajan huoli puupeltonsa hehtaarikasvusta. Sen sijaan Jouni Kemppaisen edustama rivit suoraksi ampuminen saisi jo jäädä Hyytiälän metsäaseman metsänhoitajakurssin pyörämarsseille vaikka laumahenkisen yksituumainen metsätalousklusteri onkin vankkumaton ja nimenomaan tuntuu pyhittävän isänmaallisen tehtävänsä kun Tapion taskukirjan hoito-ohjeiden biologiset perusteet yksi kerrallaan murenevat.

Ehkäpä tässäkin on kysymys sanamagiasta? Kukaan ei kutsu peltoa lehdoksi vaikka suuri osa pelloista on perustettu lehtoihin. Jossain Loimaan seudulla on ollut laajoja savilehtoja nykyisten peltojen kohdalla. Kun Anni Kytömäki puhuu metsästä, hän ei tarkoita puupeltoa, jota myös metsäksi kutsutaan. Tietokoneemme ilmakuvien avulla voimme siirtyä vaikka Lopen kuuluisaan metsäpitäjään ja näemme yksinomaan puupeltoja. Harjaantunutkaan silmä ei ole tavoittaa metsän metsää kuin korkeintaan rajan takaa Vienan Karjalasta.

Pitäisikö metsän sijaan puhua puupellosta silloin, kun kyse on puupellosta. Maa- ja puupeltotalous. Puupeltolehti. Ja niin edelleen. Ja antakaa syvällisen kirjailijan kertoa, mitä hän tuntee ja minkä hän tietää.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu