Kulttuuriykkösen väki ei näe metsää puilta
Sanat määrittelevät asioita ja asiat sanoja. George Orwellin mukaan musta on valkoista ja kaikki ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin muut. – Joskus kaksi eri sanaa kuvaavat samaa asiaa, joskus samaa sanaa käytetään kahdesta eri asiasta.
Esimerkki kahden sanan käytöstä saman asian kuvaamiseen on ilmauspari Yle-vero/Poll Tax, jotka molemmat kuvaavat lähes yhtä suuria ja samoin perustein maksettavia henkirahoja. Toinen oli edistyksellisten piirien halveksima Margaret Thatcherin tekele 1980-luvulta ja toinen Krista Kiurun lahja kaupallisesti ja myös suoraan eduskunnan vuosibudjetista riippumattomalle tiedonvälitykselle.
Yle-verolla kustannettu mieliohjelmani Kulttuuriykkönen raatinaan Enqvist, J. Kemppainen ja Saukkola käsitteli perjantaina 27.11.2020 finlandiapalkittu Anni Kytömäen radiolausuntoa: ”Ehkä tässä nykyisessä keskustelussa en ymmärrä, että miksi edelleen tavallaan vedotaan siihen, että metsätalous on tuottanut Suomelle niin paljon hyvinvointia, että ikäänkuin sillä perustellaan edelleen näitä koviakin hakkuutavoitteita mitä on koska yhtä laillahan varmaan orjatalous on aikoinaan tuottanut hyvinvointia mutta ei kukaan silti sano edelleen että pitäisi orjataloutta harjoittaa.”
Tästä tietenkin jo viran puolesta ja lukijapalautteen nojalla Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen esitti rankan arvostelun ja peräsi kulttuurityöntekijöiltä vastuuta nähdä oikein metsätalouden asema jo senkin nojalla kuka viulut maksaa ja siirtymään rakentavampaan kielenkäyttöön. Tätä hämmästyttävän kulttuurifasistista sanomaa eivät muut keskustelukerhon jäsenet suoraan lytänneet.
Kosmologi Kari Enqvist tulkitsi, että kirjailija pyhittää metsän eikä itse oikein ymmärtänyt keksimäänsä pyhitystä koska ei oikein ”syty” suomalaiselle metsälle. Maalta kotoisin oleva muotikulttuurin edustaja Mirva Saukkola taas kauhisteli nuoruutensa avohakkuita mutta epäili, ettei sellaisia varmaan enää tehdä. Tämän Kemppainen reilusti oikaisi ja vähän puolustelikin kirjailijaa mutta tuntui toteavan, että sen lisäksi, että 600 000 metsänomistajan omistamista tuetaan taloudellisesti monin tavoin heitä pitäisi tukea myös henkisesti, etteivät kokisi syyllisyyttä ansainnastaan.
Kuitenkin Kytömäki sanoi yksinkertaisesti, että hakkuutavoitteet ovat kovia. Hän ei pyhittänyt metsää. Että hän vertaili metsätaloutta orjatalouteen osoittaa, että tuntee hätää, joka on sikäli perusteltua, että hän, päin vastoin kuin Enqvist ja Saukkola, on luontokartoittajana tutustunut metsiin ja viihtyy metsissä. Uskon, että hän on huolissaan, ettei luonnonmukaisia metsiä enää ole kun melkein kaikki on jo kertaalleen hakattu ja viimeisiäkin viedään vaikka olisi kokonaistalouden kannalta hyvin mahdollista säästää jäljelle jääneet vähäiset alkuperäismetsät sellunkeiton juuri häiriintymättä. Onhan ihminen ahneuksissaan tuhonnut drontit ja muuttokyyhkytkin ampumalla ne viimeiseen yksilöön. Vastaava loppu uhkaa luonnonmukaisia metsiämme.
Arvelen, että Kytömäkeä painaa sama huoli kun Pentti Linkolaa jo 1960-luvulla, kun tämä huomasi tuntemiensa luontokohteiden häviävän yksi kerrallaan maa- ja metsätalouden kynsiin. Tämä huoli on moraalisesti oikeutettua ja vähintäänkin eettisesti yhtä rakentavaa kun metsänomistajan huoli puupeltonsa hehtaarikasvusta. Sen sijaan Jouni Kemppaisen edustama rivit suoraksi ampuminen saisi jo jäädä Hyytiälän metsäaseman metsänhoitajakurssin pyörämarsseille vaikka laumahenkisen yksituumainen metsätalousklusteri onkin vankkumaton ja nimenomaan tuntuu pyhittävän isänmaallisen tehtävänsä kun Tapion taskukirjan hoito-ohjeiden biologiset perusteet yksi kerrallaan murenevat.
Ehkäpä tässäkin on kysymys sanamagiasta? Kukaan ei kutsu peltoa lehdoksi vaikka suuri osa pelloista on perustettu lehtoihin. Jossain Loimaan seudulla on ollut laajoja savilehtoja nykyisten peltojen kohdalla. Kun Anni Kytömäki puhuu metsästä, hän ei tarkoita puupeltoa, jota myös metsäksi kutsutaan. Tietokoneemme ilmakuvien avulla voimme siirtyä vaikka Lopen kuuluisaan metsäpitäjään ja näemme yksinomaan puupeltoja. Harjaantunutkaan silmä ei ole tavoittaa metsän metsää kuin korkeintaan rajan takaa Vienan Karjalasta.
Pitäisikö metsän sijaan puhua puupellosta silloin, kun kyse on puupellosta. Maa- ja puupeltotalous. Puupeltolehti. Ja niin edelleen. Ja antakaa syvällisen kirjailijan kertoa, mitä hän tuntee ja minkä hän tietää.
Kerrothan miten itse tavallaan kiistät tuon tosiasian?
”Kytömäen radiolausuntoa: ”Ehkä tässä nykyisessä keskustelussa en ymmärrä, että miksi edelleen tavallaan vedotaan siihen, että metsätalous on tuottanut Suomelle niin paljon hyvinvointia, että ikäänkuin sillä perustellaan edelleen näitä koviakin hakkuutavoitteita mitä on koska yhtä laillahan varmaan orjatalous on aikoinaan tuottanut hyvinvointia mutta ei kukaan silti sano edelleen että pitäisi orjataloutta harjoittaa.”
Ilmoita asiaton viesti
Vapaavuoron kulttuuriosiossa julkaisemani kirjoituksen kärki kohdistuu Jouni Kemppaisen jyrkkään tapaan mitätöidä kirjailijan ja luonnontuntijan kokemus ja hätä siitä, että viimeisetkin luonnonmukaiset metsät alkavat olla uhattuina. Minun on vaikea mennä kirjailijan mieleen, mutta ymmärrän hänen logiikkansa siten, että hän kokee, että metsän tuotto maksimoidaan yli kantokyvyn eikä luontoa säästetä riittävästi siten, että alueellisesti löytyisi runsaslajisia luonnonmukaisia metsiä. Yksittäiset lajit eivät ehkä ole ratkaisevia vaan runsaslajisuus, mikä osoittaa metsän yleistilan.
Ilmoita asiaton viesti
Ymmärrätkö metsätaloudesta itse edes ”tavallaan” jotakin? Jos koet metsämme suojelumetsiksi,joita on vähintäänkin nokko,niin puhu sitten niistä.
Älä sekaannu sellaiseen kuten talousmetsiimme,joilla pidetään Suomea jaloillaan.
Kun et näköjään niistä mitään ymmärrä.
Tunnetko, että se olisi Sinulta liikaa pyydetty?
Ilmoita asiaton viesti
Mitä tulee sanapariin puupelto/metsä, niin mielestäni se on vastakkainasetteluna pätevä. Metsänkasvatusohjeet ovat perustuneet päätehakkuin toteutettuun metsän uudistamiseen, joka tuottaa ikäluokkametsiä. Ikäluokkametsä saattaa olla teknistaloudellisesti järkevä tapa tuottaa raaka-ainetta teollisuuden käyttöön, mutta puupeltoa ei tulisi sekoittaa metsään kuten ei peltoakaan sen paikalla kasvaneeseen lehtoon.
Jostain syystä metsäalalla on tarve pitää puupeltoja metsinä ja päätehakkuuta on perusteltu metsäpaloon rinnastettavana ”luonnollisena” menetelmänä. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että luonnonmetsä ei näin yleisesti ottaen kehity vaan pienialaiset palot tapahtuvat puun taloudellisesta kiertoaikaa harvemmin.
On siis ollut jonkinmoinen tarve ylläpitää käsitystä, että puupelto olisi metsää. Tällöin puupellon viljely ei tunnu niin pahalta vaikka ne kanalinnut sieltä Jyrki Kataisen tähtäimestä puuttuvatkin. Puupellon viljelyn biologisiakaan perusteita ei ole kattavasti tieteellisesti testattu, vaan ne ovat pikemminkin oletukseen perustuvia, koska metsäbiologia ei ole maa- ja metsätieteellisen oppialan ykkösopiskelualue, vaan asiantuntemus tulee yliopiston biologeilta, jotka tyrmätään oitis, jos saadaan virallisen linjan vastaista tietoa. Maa- ja metsätieteellinen oppiala on siis vahvasti autoritaarisen konformistinen, mikä näkyy siinä, että metsänhoitajat toistavat Tapion taskuoppaan ohjeita ulkolukuna eikä venettä keikuteta.
Itselläni ei ole käsitystä, kuinka suuren osan metsistämme tulisi olla taloudellista hyötyä tuottavaa puupeltoa ja kuinka suuren metsää, mutta siitä olen koko lailla varma, että lähes kaikki metsämme ovat jo puupeltoja eikä alkuperäismetsää juuri löydy ja kun löytyy, niin alueellisesti epäedustavasti.
Itse ymmärrän hyvin metsätaloudellisen logiikan, mutta kun metsä on elävä systeemi, turvaudun sen luonto-olemuksen osalta lähipiiristäni löytyvään biologiseen ja metsätieteelliseen ylopistolliseen asiantuntemukseen.
Ilmoita asiaton viesti
Tiedätkö edes sitä,kuinka suuri osa metsistämme on rauhoitettu metsänksittelyltä?
Kehoittaisin käymään joskus noissa mainitsemissasi puupelloissa. Kun itse näkee tilanteen,niin en yhtään ihmettelisi jos silmät aukeaisi kuin kissanpennulla.
Näkemyksesi kun vaikuttaa olevan toisten kertomaa ”faktaa”.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä puupelto aina asfalttiviidakon voittaa. Kyynärpääni muistaa vielä 1970-luvun kuokkaistutukset, kun joka kolmas isku tavoitti kiven kivennäismaan sijaan. Muistan myös metsäauran aukirepimän maan, jonka pinta oli siihen asti säilynyt koskemattomana jääkauden jäljiltä. Metsäauraus todettiin myöhemmin turhaksi, mutta sitä jatkettiin, jotta yhteisin varoin tuettu auraajayrittäjä sai laitteensa kuoletetuksi ja alan arvovalta säilyi muka tieteellisenä.
Muistan myös 1960-luvun metsäretken isäni ja paikallisen biologianopettajan kanssa, kun seudun metsuri-pienvijelijä opasti meidät Lempäälän ja Valkeakosken välisellä laajalla metsäalueella sijainneen aarnimetsän luo. Paitsi että metsä oli jo hakattu. Metsuriraukka häpesi kun turhaan johdatti herrat retkelle mutta itse muistan ne kymmenet kasvit, jotka luontoharrastajaisäni ja opettaja osoittivat sekä mahtavan näkymän metsäalueelle kallioiselta jyrkänteeltä mitä ihailua turvasi vanhan sitkeän petäjän oksien tuki.
Liekö ollut viimeinen sen alueen aarnimetsä. Kyllähän puupellosta omat monokulttuuriset luontoarvonsa löytyvät mutta meidän on kunnioitettava sitä hätää ja pohjatonta ahdistusta, mitä aito luonnontuntija kokee alkuperäisluonnon kadotessa, eikä kyse ole pelkästään harrastajan lajiharrastuksesta vaan luonnon kestokyvyn perustasta.
Jos tämän hädän osoittaminen kielletään kirjailijalta puupeltoaviisin palkollisen politrukin toimesta kaupunkihileiden kompatessa, kysyn, mikä maa ja mikä kulttuuri?
Ilmoita asiaton viesti
Metsällä ja kasvillisuudella on merkityksensä kaikissa maissa maapallo-nimisellä planeetalla. Puut kurkottavat maasta useita metrejä ylöspäin, jolloin sääilmiöt eivät suoraan kosketa niin voimakkaasti maassa asuvia ihmisiä. Jos on pelkkä maapohja, ihmiset ovat enemmän säiden ja erilaisten avaruustuulien armoilla. Maissa, joiden alueilla on metsää, ilmasto-olosuhteet yleensä ovat suotuisat.
Ilmoita asiaton viesti