Hiljainen vuokralainen

Kuulun ikäpolveen, jolle tarjottiin luettavaksi rikosromaaneja eli dekkareita Agatha Christien tapaisine kansainvälisine edustajineen. Kotimainen rikoskirjallisuuskin runsastui esimerkkeinä Outsider ja Mika Waltari, joiden rinnalle nousi kotimaisten kirjoittajien lukuisa joukko. Nyt rikosromaaneja julkaistaan niin moneen lähtöön, että kyydissä on vaikea pysytellä. Painettujen kirjojen ohella rikoskirjallisuutta on julkaistu radion tai sanoma- ja aikakauslehtien jatkokertomuksina sekä runsaasti myös sarjakuvina, kuunnelmina, elokuvina ja tv-sarjoina. Lukuisista rikosromaaneista on tehty elokuvasovituksetkin.

Pariisissa kasvaneen, Lontoossa journalismia opiskelleen ja Columbia Universitystä maisteriksi valmistuneen Clémence Michallonin tuoretta kirjaa Hiljainen vuokralainen (Otava 2023, 394 s.) luonnehditaan sykettä nostattavaksi, taiturilliseksi psykologiseksi true crime -tarinaksi ja vuoden jännityssensaatioksi. Nykyisin New Yorkissa asuvan kirjoittajan esikoistrilleri myytiin jo ennen sen julkaisemista 30 maahan.

Voimalinjamiehenä työskentelevä Aidan Thomas on tunnollinen perheenisä ja mukava naapuri. Hänellä on kuitenkin sysimusta salaisuus, mitä eivät osaa aavistaa edes hänelle läheisimmät. Aidan on murhannut kahdeksan naista, ja yhdeksäs, Rachel, on ollut jo viisi vuotta vangittuna takapihan vajaan.

Aidanin vaimo kuolee, ja hän joutuu muuttamaan mukanaan Rachel, joka esitellään Aidanin 13-vuotiaalle tyttärelle majapaikkaa tarvitsevana ”perheystävänä”. Aidan uskoo viiden vuoden vankeuden tehneen Rachelista liian aivopestyn ja pelokkaan pakenemaan. Vanki kuitenkin pystyy hengissä pysyäkseen mukautumaan kaikenlaiseen uskomattomaan  sukupuolinen kanssakäyminen mukaan luettuna sitä kuitenkaan korostamatta. Aidanin tyttärelle ja vangille syntyy tietynlainen yhteys.

Dekkareiden arvioissa ei voi käsitellä kirjan tapahtumia tarkoin. Tämän teoksen kohdalla se olisi ylivoimaista. Kirja on taitavasti laadittu ja otsikoiltaan omaperäinen kudelma, joka jättää paljon oman päättelyn ja mielikuvituksen varaan. Eräiden kriitikoiden mukaan se on ”uskalias ja hyvin nautinnollinen mysteeri” tai ”painajaismainen, hermoja raastava ja kauhistuttava kirja, joka ei sovi heikkohermoisille, mutta silti tajunnan räjäyttävää hyvin koukuttavaa luettavaa”.

En voi sanoa pitäväni erityisesti sekavan oloisesta kirjasta. En kuitenkaan jättänyt sitä kesken ja tunnustan sen ansiot. Kotoiset Susikoskemme ja Maria Kalliomme sekä meillä suositut ruotsalaiset dekkarit ovat kyllä leppoisampaa luettavaa.