Kosto elää Lahden kaupunginteatterissa

Lapsuutensa ja nuoruutensa Lahdessa viettänyt lahtelais-nastolalainen kirjailija Timo Sandberg muisti synnyinseudulleen palattuaan tarinoita kansalaisodan aiheuttaman kahtia jakautumisen tapahtumista järkyttävine ihmiskohtaloineen. Suuri osa niistä oli peräisin äidiltä ja Reunanpalstan Kiirolan saunan saunottaja -isoäidiltä. Poliisi Otso Kekki on Sandbergin luoma, mukaan kun tarvittiin sen kaltaista henkilöä. Historiallisten Kekki- ja lähelle nykyaikaa sijoittuvien poliisi Heittola -sarjojen jännitysromaanit ovat olleet minullekin, lahtelaistaustaiselle ja Lahden Rautateollisuudessa työskennelleelle kiinnostavia nostalgiamatkoja kaupungin elämään. Odotin jännittyneenä näytelmän pandemian pari kertaa siirtämää esitystä ja sitä kuinka pääosin Kekki-sarjan Mustamäki ja Kostonkierre -kirjoihin perustuvan dramaturgi Aila Lavasten näytelmäksi muokkaama tarina näyttämölle taipuu. 

Reunanpalstalle saavuttiin kaupungin valtakatua pitkin rautatiesillan alitse jolloin samalla siirryttiin Hollolan puolelle. Muistan hyvin sen ja Pässi-junan. Vanhempani eivät siellä käymisestäni pitäneet, mistä en tietenkään välittänyt.

 Näytelmä tuo näyttämölle kirjojen henkilöt. Kasvavan kaupungin puristuksiin jääneen Reunanpalstan asukkaat yrittävät rakentaa valoisampaa tulevaisuutta ja unohtaa menneiden vuosien varjot, mikä on vaikeaa. 

 Elämää siellä kuitenkin järkyttävät vuonna 1923 kaupunginkin herättäneet yölliset laukaukset. Sittemmin reunanpalstalaiseksi asettuneella poliisi Otso Kekillä on tutkittavana poliisipäällystön pirtutrokareiden välien selvittelynä pitämä murha. Totuus on kuitenkin mutkikkaampi.

Monien reunanpalstalaisten työpaikalla, Lahden Rautateollisuudella (Rautella) on keskeinen osa näytelmässä. Konepajamiljöön lavasteratkaisu toimii hyvin, vaikka toki on kaukana raskaan konepajan ja nokisen valimon olosuhteista. Kannettava valusenkka on lähimpänä todellista. Tarkka yksityiskohta on, että valurin housujen punttien on sulan raudan roiskevaaran takia oltava saappaan päällä eikä sisässä. 

Näytelmän toinen puoliaika ajoittuu 1940-luvun alkuun, jolloin menneet eivät vieläkään ole unohtuneet. Ilmiantojärjestelmään nojautuva Valtiollinen poliisikin hyörii taustalla. Radiomastot, Eiffeltornin lahtelaiset pikkuserkut (ks. Vapaavuoro 22.05.2022), ovat osa tämän näytöksen lavastusta. Olihan Rauten työsulun takia joutilaiksi joutuneilla työntekijöillä ratkaiseva rooli niiden pystyttämisessä.

Näytelmän on ohjannut Tommi Kainulainen ja lavastanut Minna Välimäki. Puvustussuunnittelija on Ulla-Maija Peltola. Esitys lähti kulkemaan alun jännityksen lauettua. Se ei tosin koskenut yli muiden suoritukseen yltänyttä paskakuski Jepulis Benjamia, Tapani Kalliomäkeä. Kelpo roolin teki myös Tomi Rantamäki poliisi Otso Kekkinä. Hyvin muutkin osansa hoitivat Benjamin hevosta myöten. Ja mukava niin.

Esitystä taustoittavia oheistapahtumia ovat sekä Lahden Historiallisen Museon kanssa suunniteltu aulanäyttely Reunanpalsta – Elämää kaupungin sylissä että opastettu linja-autokierros jalkautumisineen Timo Sandbergin romaanien maisemiin Saunottaja-Lyytin opastuksella.

Kostonkierre on teatterin kuin teatterin voimavaroissa suursatsaus. Takaisin Helsinkiin ajeltaessa vaimoni pohti Lahden kaupunginteatterin kaltaisten hyvien teatterien asemaa kulttuurin määrärahojen niukentuessa. Onko mittavan kaupunginteatterien verkoston tulevaisuus kaupunginorkesterien tapaan eri kaupunkien yhteisissä teattereissa? Tilanteesta varmaan hyötyisivät ainakin pienet, omintakeiset teatteriryhmät.

Liitekuvana on näytelmän esitekuva.

+2
Veijo Kauppinen

Kirjoittaja on TKK:n (Aalto-yliopiston) konepajatekniikan emeritusprofessori ja Tekniikan Historian Seuran jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu