Maria Kallio jengirikollisuutta tutkimassa

 Leena Lehtolainen on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. HS:n kriitikko Pertti Avolan mukaan hänen Maria Kallio -kirjansa ovat tasalaatuisia poliisiromaaneja poliisin työstä ja perhe-elämästä sekä suomalaisesta yhteiskunnasta, kun Henkivartija-sarjan Ilveskero -romaanit ovat kansainvälisiä trillereitä muistuttavaa toiminnallisempaa jännitystä.

Poliisi Maria Kallio oli oikeustieteen opiskelijana kirjansa Ensimmäinen murhani (1993) aikana vasta poliisin kesäsijainen. Tuoreessa Pimeän risteyksessä (WSOY/Tammi, 375 s.) hän johtaa jo komisarioksi edenneenä lasten ja nuorten rikollisuutta tutkivaa ja ennalta ehkäisevää LaNu-jaostoa pohtien jo eläkkeelle jäämistä.

Osa Kallion työyhteisön jäsenistä on seurannut häntä sarjan alusta asti. Etenkin ”luotettava, tavallinen suomalainen mies” Pekka Koivu sekä ontuvia vitsejä viljelevä savolainen Ville Puupponen ovat hänen läheisiä työtovereitaan. Jaoksen toiminnan rahoitus riittää enää lyhyeksi ajaksi eikä uusista järjestelyistä vielä tiedetä. Henkilökunta jopa pelkää työpaikkojensa puolesta. 

Espoota piinaavat merkkivaatteita, puhelimia ja koruja ryöstelevät, rikollista elämäntyyliä ihailevat nuorisojengit. Kaikki niistä eivät ole kantasuomalaistaustaisia. Erään jengin jäsenen epäillään surmanneen toisen nuoren. Kallio saa selvältä näyttävän jutun tutkittavakseen. Ei se tietenkään niin selvä ole. Kuulusteluja hankaloittaa oikeuksistaan tarkoin selvillä olevien epäiltyjen vähäinen ikä.

Kirjan alkuun on ympätty Wagnersotilaiden ukrainalaisiin nuoriin tyttöihin kohdistaman karmean väkivallan kuvaus, mihin vielä jatkossa palataan. Tämä asia tuskin tässä muodossa olisi juonen kehittelyn kannalta näin korostetun tarpeen.

Mukana kuvioissa on naisten käsipallojoukkue. Eräs sen pelaaja ottaa yhteyttä Mariaan jouduttuaan joukkuetovereidensa ahdistelemaksi. Miesvalmentaja on ohittanut asian kiusaantuneena. Marian pomokin pitää tyttöjoukkueessa tapahtunutta seksuaalista ahdistelua tulenarkana tapauksena. Salmiakkeja edelleen popsiva Maria päättää silti ottaa sen tutkintaan, mistä kehittyy oma soppansa. Hän riemuitsee tutkimuksen yhteydessä katsottuun riistakameraan ilmestyneestä ilveksestä. Tapahtumat alkavat kirjan edistyessä nopeasti kulminoitua ja tekijät paljastua. Huumeilla ja niiden kaupalla on valitettavan monien nykyisten dekkareiden tavoin keskeinen rooli. 

En tunne 1950 -luvulla kouluni käyneenä kuuluvani kirjan kohderyhmään. Toki pikkukaupungissakin oli jo silloin joitain eri osissa asuvien poikien välisiä nahisteluja, ei kuitenkaan sen enempää. Lättähatutkin olivat vasta tulossa. Ei heitetty läppää eikä ollut tatuointeja. Kaikki oli Lehtolaisen kuvaamaa nykymenoa siistimpää. Poliisi oli auktoriteetti. Eivätkä nuoret, joihin vanhemmat eivät nyt saa mitään otetta, vielä muodostaneet rikollisjengejä ollen jo lapsina paatuneita roistoja.

Kallion perheasiat ja pitkä avioliitto matemaatikko-Antin kanssa ovat olleet kunnossa. Tytär on jo muuttanut omilleen. Sitä tärkeämpiä perheenjäseniä ovat kaksi kissaa. Antille tarjotaan mielenkiintoista tutkimustehtävää Saksassa, jonne Maria ei haluaisi muuttaa. Kirjan lopussa Antti löytyy kotoa sairauskohtauksen saaneena. 

Lehtolainen kirjoittaa vetävästi, joten tälläkin kirjalla on ansionsa ja asemansa Marja Kallion pitkässä elinkaaressa. Marian työtilanteen jatkon ja Antin elvytyksen tulos jäävät odottamaan hänen jo tässä petaamaansa seuraavaa kirjaa.

Veijo Kauppinen

Kirjoittaja on TKK:n (Aalto-yliopiston) konepajatekniikan emeritusprofessori ja Tekniikan Historian Seuran jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu