Metsä on ollut maamme ainoa suuri luonnonvara 

Metsäsektoriin kuuluvat mekaaninen metsäteollisuus (sahat, puulevy- ja talotehtaat) sekä sellu- ja paperiteollisuus jalosteineen. Pekka Kauppi ja Jyrki Kettunen nimeävät tuoreen kirjansa Vihreä kultakausi 1973–2008 (Teos 2022, 167 s.) kultakaudeksi ajanjakson 1970-luvun alulta 2000-luvun lopulle. Sitä varhaisempi metsän tuhlaileva käyttö oli sukupolvesta toiseen ollut maan tapa. Suomen metsien puuta käytettiin kultakauden ensimmäisten viiden vuoden aikana 240 miljoonaa kuutiometriä. Kauden lopussa puuta hakattiin viidessä vuodessa jo 354 milj. kuutiometriä. Kultakaudella metsistä korjattiin puuta kaikkiaan yli 2 000 milj. kuutiometriä, reilusti enemmän kuin koko puuston määrä oli vuonna 1973.

Kirjan kohderyhmä ovat metsäteollisuuden asiantuntijat. Siinä käsitellään metsäsektorin tulevaan menestykseen liittyneitä toimia. Koko sektoria koskeneita muutoksia olivat kuluttajan arvostukset, metsäsektorin käsite ja yritysten arvonluonti. 

Yritykset investoivat runsaasti kultakauden aikana. Niiden oma pääoma oli velkoihin nähden alhainen. Pankit tai muut rahoittajat ohjasivat useimpia alalla tapahtuneita järjestelyjä. 

Massa- ja paperiteollisuus vahvistui ja tarvitsi puuta entistä enemmän. Hakkuukertymä sisälsi enimmäkseen teollisuuden käyttöön riittävän halpaa pienikokoista kuitupuuta. Siitä valmistettiin aikansa ykköstuotetta, arvokasta painopaperia. Kultakautta seurasi alamäki, minkä vaikutukset korostuivat painopapereissa ja heijastuivat investointien hyytyessä muillekin tuotelohkoille. Alan rapautuminen jatkui aina 2010-luvulle, jolloin käynnistyi hidas toipuminen. Tilanne oli vaikeasti hahmotettava. Vaikka koneet pyörivät täysillä saatiin tonneja ja liikevaihtoa vähemmän. 

Luvussa Metsäalan myötäkierre alan todetaan rahoittaneen yhteiskuntaamme, kartuttaneen puustoa ja suojelleen ympäristöä sekä luontoa. Luonnon suojelu nousi tärkeäksi 1970-luvulta alkaen, kun metsätaloudessa taivuttiin ottamaan tosissaan sen tarpeet. Puuston parantunut kasvu salli alueiden varaamisen sekä luonnonsuojeluun että  samanaikaiset teollisuuspuun lisääntyneet hakkuut. 

Metsänomistaja halusi kantohinnan tulojen ja metsänhoidon kustannusten suurta eroa. Valtion tavoite oli metsien hyvä kasvu. Teollisuuden tarvitsemien runkojen piti olla järeitä, helppoja käsitellä ja mahdollisimman halpoja. Kultakauden kehitys palveli kaikkien taloudellisia etuja. 

Teollisuus ei joko tunnistanut tai halunnut hyväksyä meneillään olevaa kehitystä, joten alan vaikeudet kasvoivat hiipien. Ratkaiseva tekijä oli markkinoiden muuttuminen. Valtiovalta pyrki purkamaan tilannetta devalvoimalla. Nokian nousu suuntasi julkisen kiinnostuksen toisaalle. Puheet kuolevasta savupiipputeollisuudesta alkoivat. 

Tuottavuutta parantavat tietotekniikan ja automaation kehityksen tarjoamat työkalut otettiin ensin käyttöön selluteollisuudessa. 

Kultakausi osoitti, että hyvin onnistunut puun kasvattaminen parantaa luonnonsuojelun edellytyksiä. Kirjoittajien mukaan emme ole vielä käyttäneet loppuun tätä mahdollisuutta. Nyt on arvioitava uudelleen metsäalan mahdollisuudet, tavoitteet ja rakenteet, mihin meillä on hyvät edellytykset. 

Toki kirjoittajan kaltainen konepajainsinöörikin saa kirjan sisällöstä paljon irti – konepajoissahan metsäteollisuuden käyttämät koneet ja laitteet valmistetaan. Alaa vähemmän tuntevien tueksi kirjan loppuun on sijoitettu alan terminologian ymmärtämistä tukeva sanasto. Siitä myös selviää hehtaarin olevan maa- ja metsätalouden yleisin pinta-alamitta, 10 000 m2, siis 100 x 100 m. Tavanomainen lähdeluettelo kirjasta puuttuu. 

+2
Veijo Kauppinen

Kirjoittaja on TKK:n (Aalto-yliopiston) konepajatekniikan emeritusprofessori ja Tekniikan Historian Seuran jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu