Pelätty ja pidetty Kajava
Kansallisteatterissa järjestettiin eilen Hannu Harjun kirjoittaman, perehtyvän ja analyyttisen elämäkerran KAJAVA Pelätty, parjattu, palvottu (Siltala 320 s.) julkistustilaisuus. Kajavan läheisesti tuntenut Harju halusi löytää häneen liittyviä seikkoja, joita ei yleensä tiedetty. Kirjan kirjoitustyö vaati parisen vuotta. Julkistuksen paikka oli hyvin valittu. Olihan Kajavalla tähänkin teatteriin tiivis kytkös, jopa myönnetty Ida Ahlberg mitali.
Kajava (1943-2005) oli syntyisin Oulusta, jossa valmistui ylioppilaaksi. Asevelvollisuuden jälkeen hän aloitti Helsingin yliopistossa suomen kielen ja sittemmin kesken jääneet draamakirjallisuuden opinnot.
Kajavan kriitikon ura alkoi koululaisena Oulun Teinilehdessä ja myöhemmin Ylioppilaslehdessä. Vuoden 1966 alussa hänet palkattiin HS:n radio- ja televisiokriitikoksi. Tehtävä vakinaistettiin syksyllä 1978 lehden teatteritoimittajaksi.
Useimmat tiesivät Kajavan, jonka kuitenkaan työtovereita lukuun ottamatta tunsivat huolitellusti ja persoonallisesti pukeutuneen miehen varjellessa tiukasti yksityiselämäänsä. Kajava meni kotiin ja laittoi oven lukkoon.
Kirjassa läheiset, työtoverit ja teatterintekijät kertovat tuntemastaan ihmisestä, julkisesta ja yksityisestä persoonasta, jonka 15 000 kirjoituksen myötä kehittyi kuva kulttuurivaikuttajasta ja aikalaiskommentaattorista. Kajava oli työssään oli nopea, tarkka, iskukykyinen ja taidokas kirjoittaja.
Harjun mukaan Kajava kirjoitti samalla tavoin ja yhtä ansiokkaasti nuorena ja ikääntyneenä. Hän jopa pystyi muokkaamaan ja ohjaamaan suomalaisten käsityksiä siitä, mihin teatteri ja televisio parhaimmillaan pystyvät – ja huonoimmillaan sortuvat. Kajavan kausi ajoittui sopivasti televisioiden yleistymiseen kodeissa. Hän aloitti televisiokriitikkona koko kansan katsoessa samoja ohjelmia. Kajava piti Televisioteatteria vaikuttavuutensa johdosta maan tärkeimpänä kulttuurilaitoksena ja asetti sille korkeat taiteelliset laatuvaatimukset.
Kajava myös ohjasi teatteria ja musiikkiteatteria. Ensimmäinen ohjaustyö oli yhdessä Antti Einari Halosen kanssa Iloinen leski vuonna 1972 Åbo Svenska Teaterissa. Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana herätti myöhemmin hämmennystä. Kajava olisi halunnut ohjata enemmän mihin sai mahdollisuuksia. Hän koki itsensä taiteilijaksi sitä kertomatta. Kajavan vaativa verrokki arvioissa oli käsillä olevan teoksen paras mahdollinen suoritus. Hänellä toki oli omia suosikkejaan ja inhokkejaan. Hän arvosti Turkkaa, jota Suomalainen teatteri Kajavan mielestä silloin tarvitsi.
Kajavalle myönnettyjen useiden huomionosoitusten joukossa on myös Lastenkulttuurin valtionpalkinto. Hänen kiinnostuksensa lasten asialle lienee juontunut äidin ja sisarien kautta. ”Olihan lapsi pieni aikuinen”.
Menehtymiseen keskeytyneellä Berliinin matkalla Kajava oli seuraamassa saksalaisen teatterin jokavuotista Theatertreffen-katselmusta.
Kirja on kohteensa arvoinen elämän kartoitus, kirjoitettu tiedolla ja sydämellä.
Onhan se jotain, kun kriitikko on niin tunnettu, että pelkkä sukunimi riittää tunnistamiseen (tosin kun näin blogin otsikon, tuli ensimmäiseksi mieleen Viljo Kajava). Aikoinaan HS:ssä oli kaksi haukkumataiteen edustajaa, Kajava ja Heikinheimo, jotka olivat yleisesti niin tunnettuja, että pääsivät Peteliuksen ja Kallialan sketsihahmoiksi.
(Blogin neljännen kappaleen ensimmäisestä virkkeestä näyttää muuten puuttuvan jotain.)
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin muistan 80-luvulla lukeneeni Kajavan tekemän arvion, ja vasta sitten katsoneeni tv-ohjelman. Mielestäni opin jotain sekä televisiotarjonnasta että taidekritiikistä.
Jukka Kajavan rohkeutta kuvaa se, että hän ajoittain vaihtoi kriitikon tehtävät teatteriohjaajan työhön, ja siten tarttui härkää sarvista tyytymättä pelkkään viisasteluun.
Ilmoita asiaton viesti
Kajava oli valitettava ja varottava esimerkki suomalaista yhteiskuntaa ja julkisuutta, vielä pitkään Kekkosen presidiumin päätyttyäkin, vaivanneesta yhden asian totuudesta, omanlaisestaa kekkoismista. Eikä syy ollut Kajavan itsensä, vaan hänen toimeksiantajallaan Sanoma-yhtymän johdolla, joka suosi Kajavaa ja piti häntä oman kulttuurisen monopolisminsa käsikassarana. Seurauksena tällaisesta taiteellis-tajunnallisesta hegemoniasta olivat ne normaalit, eli kaventuvat katseet ja mielipideterrori, joka varjosti ja näivetti muita.
Yhtenä Kajavan todellisen merkityksen hyvänä puntarina pidän sitä, että suomalaisen vaikuttamishistorina suuri kokoomateos, Kansallisbiografia, ei katsonut aiheelliseksi omistaa hänelle pienoiselmäkerta-artikkelia. Koko teoksessakin on vain vaatimattomat yksi nimimanintna Jukka Kajavasta. Omana arvionani pidän tätä oikeanaosuvana huomiona tai sen puutteena.
PS. Esimerkiksi Ollin mainitsema toinen HS:n ”portinvartija”, Seppo Heikinheimo esitellään Kansallisbiografiassa Vesa Sirènin asiantuevassa pienoiselämäkerrassa (laajuus 5½ palstaa!). Lisäksi hakemisto kertoo hänen nimeensä viitattavan neljässä elämäkerrassa.
Ilmoita asiaton viesti