PIENI, SILTI TÄRKEÄ NAULA 

Koskensaaren nauloja

Naulaa pidetään vähäisenä bulkkituotteena, jota nykyajan rakennusmies ei maasta viitsi poimia – saati vääntynyttä oikaista. Tarpeellinen ja monikäyttöinen se toki on. Teollistuvassa Suomessa naulojenkin valmistuksen osalta pyrittiin omavaraisuuteen ja tehtailijat toivoivat vaurastuvansa niitä valmistamalla. Toiveet kuitenkin jäivät usein tuolloisista kartelleistakin huolimatta toteutumatta. Maailman nykymenossa suomalainen naulojen valmistus lienee yhä vaativampi laji. Tulitikkujen valmistus loppui jo kauan sitten – jää nähtäväksi miten kotimaiset naulat pärjäävät.  

Naula ja neula ovat sanoina samaa alkuperää, ja tarkoittaneet aluksi terävää piikkiä. Sittemmin nimitykset erityivät. Naula on lähdetietojen mukaan jo antiikin roomalaisten käyttämä keksintö päin vastoin kuin niiden rinnalle suhteellisen myöhään käyttöön tulleet, kerrotun mukaan tuolloin ritarien haarniskoihin tarvitut ruuvit. Suutarit ovat käyttäneet puunauloja eli likejä.

Kappaleita toisiinsa liitävät naulat ovat yleensä metallisia ja niitä löytyy joka tarpeeseen. Paljolti menneen maailman nauloja ovat tako-, leikko- ja prässinaulat. Nykynaulat ovat enimmäkseen nimensä mukaisesti nelikulmaisesta tai pyöreästä metallilangasta naulakoneissa valmistettuja lankanauloja. Omiin tarkoituksiinsa käytetään nupeja, verhoilunauloja, kiskonauloja, kattohuopanauloja, kengitysnauloja, sinkilöitä eli aspeja jne. Konenaulaus on yleistynyt ja edellyttää omanlasiaan naulapakkauksia. Nelikulmaista suomalaista naulaa pidetään parempana kuin keski-eurooppalaista pyöreää naulaa, se kun ei halkaise yhtä helposti puuta. Teräsnaulojen ohella valmistetaan myös messinki- ja kuparinauloja. 

Suomen metalliteollisuus tapahtui vielä 1800-luvulla lähes yksinomaan ruukeissa, joiden aika päättyi vuosisadan vaihtuessa. Moniin niistä oli oli hankittu naulakoneita. Ruukkien leimoja ja valmisteita esittelevä 1880-luvun “Leimakirja” Stämpelbok för Finlands Smält- samt Jern- och Stålmanufakturverk utgifven af Bergsstyrelsen i Finland år 1883, nimeää kolmisenkymmentä nauloja valmistanutta tehdasta. Tuotannoltaan suurin niistä oli Viipurin lähellä pitkään toiminut Peron naulatehdas, jonka 24 naulakonetta kilkuttivat silloin vuodessa nauloja kahdeksantuhatta sentneriä (1 sentneri = 42,5 kg).

Ruukkien yhteyteen ja rinnalle syntyi sittemmin konepajoja. Naulojen valmistajat katsoivat ajan tapaan etujensa mukaiseksi neuvotella niiden myyntihinnoista, mikä johti kartelliin. Hintojen kontrolloinnin ohella torjuttiin milloin venäläisten ja milloin ruotsalaisten naulojen dumppausta suomalaisille markkinoille, jopa maksamalla ulkomaisille myyjille ja myyjärenkaille siitä, ettei haitallista kilpailua syntynyt. Yhteistyöstä poiki sittemmin Turussa aloittanut ja sieltä Helsinkiin muuttanut Naulakonttori “sielunaan” rautakauppias Renlund. Tulitikkujen tapaan molemmilla osuustoiminnallisilla liikkeillä, SOK:lla ja OTK:lla, oli omat naulatehtaansa.

Ensimmäinen maailmansota ja Suomen itsenäistyminen aiheuttivat häiriöitä naulojen valmistuksessa. Raaka-aineiden saanti ja hinnoittelu ontuivat ja toimitukset viivästyivät. Tilanne kuitenkin vakiintui pian, joskin lähinnä Saksasta tuleva dumppaus kiusasi alaa.

Talvisodan alla naulojen tuotanto oli 16 tuhatta tonnia ja vuonna 1944 enää vain siitä puolet. Nauloista esiintyikin sodan ja sitä seuranneen vilkkaan korjaus- ja uudisrakentamisen seurauksena pulaa. Käytetyt naulat kerättiin tarkoin talteen ja oikaistiin. Kehittyneen naulaustekniikan myötä paineilmanaulojen osuus naulojen kokonaistuotannosta on noussut. Perinteistä vasaranaulaa valmistetaan enää noin kolmannes tuotannosta. 

Vielä 1960-luvulla Suomessa oli vielä kymmenkunta naulatehdasta. Sen jälkeen niiden omistukset vaihtuivat usein ja tehtaiden lukumäärä kutistui ensin kolmeen: Pintos Oy Eurassa, Ofa Oy Jokioisissa ja Koskensaaren Oy Petäjävedellä, joista Ofakin on jo lopettanut. Vienti ollut tehtaiden toiminnan elinehto. Nauloja tuodaan Suomeen enemmän kuin niitä viedään. Suomalaisten naulojen tärkeitä vientimaita ovat olleet Pohjoismaat ja Baltia sekä eräät Keski-Euroopan maat.

Nauloja siis vielä sentään valmistetaan Suomessa, vaikka naulatehtaiden lukumäärä on kutistunut pariin, joilla niilläkin on valikoimissaan paljolti erikoisnauloja. Runsasta valikoimaa Pintoksen nauloja näyttää myyvän ainakin Bauhaus.

Jokioisissa on vuonna 1804 perustetun kankipajan perinteikkäällä paikalla erilaisia naulatehtaan tuotteita, työkaluja ja toiminnasta kertovia valokuvia sekä muuta materiaalia esittelevä Naulamuseo.

Kirjoittajaa on kiinnostanut sekä tulitikkujen että naulojen kotimainen valmistus. Tulitikkuja koskeva selvitykseni on valmistunut ja julkaistukin. Naulojen valmistuksen selvitys on viimeistelyä vailla. Tämä blogi perustuu sen käsikirjoitukseen. En ole löytänyt aiempaa kokonaisesitystä suomalaisesta naulojen valmistuksesta. Yrityskohtaisia hajatietoja siitä toki on. Naulojen myöhempien sukulaisten, ruuvien historiasta sellainen on, sekin vasta vuonna 2002, julkaistu kirja, Witold Rybczynski, Vähän kireämmälle, Ruuvin ja ruuvitaltan historia (suom. Juha Pietiläinen, Terra cognita, 154 s.).