Pimeä vuosikymmen on taas ajankohtainen – olinhan sillä minäkin

Suomen Kuvalehdenkin päätoimittajana työskennelleeltä Ville Pernaalta on ilmestynyt pitkän 1970-luvun vuosien tapahtumia valottava kirja Pimeä vuosikymmen Suomi 1969-1981 (Siltala 290 s.). Miten silloin suometuttiin ja missä määrin lännetyttiin. Kaikki alkoi 1960-luvun radikalismista, eteni poliittisiin poteroihin ja päättyi syksyllä 1981, jolloin Kekkonen sanoi  viimeiseksi jääneen presidentin esittelynsä jälkeen Koivistolle: ”Minä en jaksa enää”.

Kirja perustuu uusimpaan tutkimukseen tausta-aineistoina muun muassa Suojelupoliisiin salaiset arkistot sekä Mauno Koiviston laaja henkilökohtainen arkisto. Kuvauksen aikaikkuna avautuu vuoden 1968 Tsekkoslovakian miehityksestä, Vanhan valtaamisesta sekä muusta niihin verrattavasta kehityksestä ja sulkeutuu Kekkosen kauden vaihtuessa Koiviston aikaan.

Ukrainan nykyisestä tilanteesta tulevat väistämättä mieleeni taannoiset Prahan tapahtumat, jotka jo ikääntyneenä muistan. Kuuntelin vuoden 1968 elokuussa aamu-uutisia, joissa suomalaissyntyinen, kommunistipoliitikko Yrjö Leinon tytär, tuolloin jo Tsekkoslovakian kansalainen Lieko Zachovalová raportoi Neuvostoliiton hyökänneen maahan. Olin käynyt usein työasioissa Prahassa, minne oli tarkoitus taas lähteä. Reissu kuitenkin viivästyi. Pääsin kuitenkin pian liikkeelle erikoisviisumilla Prahan ollessa vielä aivan sekaisin. Tienviittoja oli väännelty ties mihin suuntiin ja hyökkäysvaunut ajelivat pitkin pääkatu Václavské náměstía paikallisten sylkiessä niiden päälle. Minulle esiteltiin rikki ammuttuja rakennuksia ja muita pahantekoja. Oli tosi masentavaa. Osa tutuista tsekeistäkin oli kadonnut tie minne. Hoidin nopeasti asiat ja palasin koti-Suomeen.

Kirjan kuvaaman ajan muistan muutenkin. Silloinen asuinpaikkani Lahti jäi sivuun enemmistä kahinoista. Niitä kuitenkin seurattiin ihmetellen tiedotusvälineistä.

Lupauduin Suomen Teknillisen Seuran pyynnöstä kertomaan teekkareille insinöörin käytännön työstä teollisuuden palveluksessa. Dipolissa oli koolla runsas yleisö ja ikävä tunnelma. Sanomani kyseenalaistettiin suurpääoman puheina. Ajelin mietteliäänä takaisin Lahteen.

Pernaan kirjassa vilisee myöhemmällä poliittisella kartalla tärkeisiin asemiin nousseita nuoria aktiiveja. Politiikka oli vahvasti taustalla ajan tapahtumien taustalla, joita olivat olivat atomivoimalaitoksen ja veturien hankinnat ja sekä opiskelijajärjestöjen kuohunta ja yliopistojen tilanne kärjessä Tampereen punainen toimittajien koulutus. Sirola-opistollekin muodostui oma roolinsa.

Tämä johti vastavoimien aktivoitumiseen. Sanoma perusti oman toimittajakoulun ylläpitämään journalistien länsimaista koulutusta. Samaan tavoitteeseen tähdättiin lahjoittamalla viestinnän professuuri Helsingin yliopistoon. Virassa aloitti vuonna 1978 Osmo A. Wiio.

KGB:n lonkerot ulottuivat moniin asioihin. Valvova isoveli oli Suojelupoliisi. Taitava ja määrätietoisesti edennyt henkilöiden välinen tutustuminen saattoi johtaa varomattomia suomalaisia hankaliin tilanteisiin.

Pernaa lainaa historian professoria, jonka mukaan 1970-lukuun pitää suhtautua kuin ”pimeään” keskiaikaan. Vaikka 1970-luku on ajallisesti lähellä on se henkisesti, poliittisesti ja yhteiskunnallisesti miltei yhtä kaukana. Useat ajan tapahtumat olivat naiveja, typeriä sekä vastuuttomia eli siinä mielessä pimeitä. 

Kirjoittajan mukaan teoksessa käsitellään kantaa ottamatta valta-, ulko- ja talouspoliittisia teemoja sekä tiedusteluun, nuorisokulttuuriin ja akateemiseen maailmaan liittyviä aiheita. Pitkän 1970-luvun muita tämän ajan saavutuksia olivat kaupan länsi-integraation edistäminen ja Neuvostoliiton vyörytyksen torjuminen. Samalla myös rakentui suomalainen hyvinvointivaltio.

Pernaan kirja on paitsi tapahtuneen kertaus myös uusia taustoja avaavana lukemisen arvoinen sekä tämän ”pimeän ajan” eläneille että nuoremmalle, nyt jo valtaosiltaan toisin ajattelevalle sukupolvelle.

Kaipaan laajasta lähteistöstä postuumina ilmestynyttä omakustannetta Hassin paperi (toim. Tertta Kannel-Hassi ja Kari Lohko 2020).