Robinson Crusoen tarina valisti ja kasvatti suomalaisia

Olen lukenut Daniel Defoen Robinson Crusoeni ja ilmeisesti myös Risto Roopenpojan. Sortteeratessani vuonna 1917 rakennetulta huvilalta kaupunkiin tuotuja kirjoja yllätyin. Pidellessäni aiemmin käsissäni ”Suomen lapsille mukailleen” Siviä Heinämaan lastenkirja Risto Roopenpoikaa (kooltaan 12 cm x 18 cm, 71 s.) ei ollut googlea, josta olisi voinut vilkaista sen tietoja. Olin vain pannut sen nostalgiasyistä enempiä ajattelematta sivuun. Nyt totesin kirjasen olevan mahdollisesti Suomen luetuin teos ja edelleen löytyvän useiden antikvariaattien myynti listoilta. Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiön vuonna 1927 painamassa, minulle periytyneessä kirjassa on äitini nimikirjoitus päiväyksellä 12.1.1928 sekä myöhemmin tikkukirjaimin raapustamani VEIJO.

Defoe kirjoitti jo vuonna 1719 klassikoksi nousseen tarinansa. Vain pieni osa sen myöhemmistä versioista on alkuperäiselle kertomukselle uskollisia käännöksiä, vaan erilaisia mukaelmia. Alkuperäisestä kertomuksesta on tullut myyttinen tarina, jota jokainen on katsonut oikeudekseen kertoa uudelleen omalla tavallaan, huomauttaa Itä-Suomen yliopistossa kirjasta väitöstutkimuksen tehnyt tutkija Merja Sagulin. Hän toteaa kirjan suomenkielisillä versioilla pyrityn paitsi valistamaan myös kasvattamaan suomalaisia kulloistenkin aatteiden mukaisesti. Robinsonista on vuosina 1847–2005 ilmestynyt kolmisenkymenntä suomenkielistä käännöstä. Suomalaiselle lukijakunnalle Defoen romaani tarjottiin aluksi kansalle ja nuorisolle muokattuna pedagogisena valistuskirjana. 

Jo 1900-luvun kuluessa Crusoe vakiintui lasten ja nuorten kirjaksi, jota Jean-Jacques Rousseaun vaikutuksesta ryhdyttiin mukailemaan lapsilukijoille pedagogisesta näkökulmasta. Suurimman suosion saavuttivat saksalaiset versiot, joissa kertomus oli sopeutettu opetus- ja valistuskertomukseksi sikäläiseen kulttuuriympäristöön. Kirjasta muokattiin tämän mallin mukaisesti monissa Euroopan maissa kansallisia versioita, joita käytettiin laajasti kouluopetuksessa.

Saksalaisia esikuvia seuraten Heinämaa julkaisi suomalaisen versionsa  lastenkirjassa Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä (Suomen lapsille mukaillut Siviä Heinämaa. Valistuksen lasten kirjasto n:o 5. Valistus, Helsinki 1911). Hän toimi Heinolan opettajaseminaarin harjoituskoulussa kansakoulun alaluokkien opettajana ja opettajankouluttajana vuosina 1908–1944. 

Heinämaan Robinson on kotkalainen pikkupoika, joka vaeltelee mielellään satamassa haaveillen kaukomatkoista. Vanhemmat ovat huolissaan pojasta, joka toteuttaa haaveensa ja karkaa kotoa laivaan. Se haaksirikkoutuu ja Risto päätyy yksin autolle saarelle. Siellä hän oppii nöyräksi ja ahkeraksi, lukee Raamattua ja laulaa vaikeina hetkinään koulussa oppimiaan virsiä. Risto ei tapaa Perjantaita eikä ihmissyöjiä. Heinämaa selittää jättäneensä villi-ihmiset pois romaanistaan, koska ei nähnyt sillä tapahtumalla olevan kasvattavaa vaikutusta. Päästyään lopulta saarelta kotiin saa Risto kuulla äidin kuolleen suruun lapsensa kadottua. Oli myöhäistä pyytää anteeksi ja katua. Ystävilleen ja sukulaisilleen Risto sanoi: ”Niin minulle kävi, kun olin nuorena tottelematon ja laiska”.

Heinämaan mukaan (kuitenkaan mainitsematta kirjansa olevan mukaelma myös Joachim Heinrich von Campen 1779 julkaisemasta lastenkirjasta Nuori Robinson): ”Kansainvälinen Robinson Crusoe on mukailtu kotoisemmaksi ja etupäässä kouluopetukseen soveltuvaksi erityisesti kansakoulun alaluokkien opetusta varten”. Kirja säilyi suosittuna lukemistona 1960-luvulle saakka. 

Perustarina kelpasi eri tarkoituksiin lähes sellaisenaan. Samantyyppinen kirja oli tekeillä jo 1800-luvun puolivälissä, jolloin juvalainen pappi suunnitteli kirjasta savolaista versiota. Keskeneräiseksi jääneen tarinan päähenkilö oli Saimaan autiolle saarelle Kaarle-herttuan vihaa paennut armeijan sotilas. Tarinalla oli 1930-luvulla käyttöä myös Neuvostoliitossa, jossa haaksirikkolaisen tarinaa käytettiin Neuvosto-Karjalassa pönkittämään sosialistista kasvatusihannetta ja kansanvalistusta.

Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä lienee Topeliuksen Maamme kirjan ohella koko koululaitoksemme pitkäikäisin oppimateriaali. Sitä luettiin monissa kansakouluissa vielä 1960-luvulla,  puoli vuosisataa  ilmestymisensä jälkeen.

Liitekuvissa on kirjan kahden eri painoksen kannet.

           

Veijo Kauppinen

Kirjoittaja on TKK:n (Aalto-yliopiston) konepajatekniikan emeritusprofessori ja Tekniikan Historian Seuran jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu