Sotien logistisista haasteista

Vuodenvaihteen luppopäivinä on aikaa lueskella, mihin sopivasti sopi luukusta tipahtanut Logistiikkaupseeri -lehti 4/2022 konepajainsinöörille kiintoisine sisältöineen. Kommentteja sen artikkeleista:

Valtaosa lehdestä kietoutuu ”vahvan isänmaallisuuden verenperintönä saaneen” sotakamreeri Teuvo Mahrbergin ja Parolan varuskunnan ympärille. Mahrberg avaa omia kokemuksiaan ja useat läheiset valottavat hänen toimintaansa varuskunta-alueen lukuisten hankkeiden väsymättömänä edistäjänä. Niitä ovat 30 000 vuotuisen kävijän keräävä Panssarimuseo, kenttäalttari, Mannerheimristin ritareiden muistomerkki ja useat muut vastaavat projektit.

Elektroniikka-alaa pinnallisesti tuntevaa konepajainsinööriä lehdessä kiinnostaa erityisesti Johny Heikellin mainio katsaus ”Pihan perältä: Tarinoita sotilaselektroniikan nuoruudesta, osa 2 (2/4)”. Aikaikkunan 1920- ja 1930-luvuilta 1940-luvulle kattava katsaus täydentää mukavasti aiempia hajatietoja näistä asioista tuoden samalla esiin uuttakin.

Vastapuolta arvioitiin usein pahanpäiväisesti, kun joko oman tutkimustyön tai viestien puuttuvan tai kelvottoman salauksen takia kyettiin avaamaan luottamuksellisia sanomia, mikä johti muutamiin tuhoisiin virheisiin. Ranskalaiset pystyivät esimerkiksi lukemaan ja ennakoimaan tiedon saksalaisten ensimmäisen maailmansodan aikaisesta suurhyökkäyksestä Montdidier-Compiégneen. Suomen sisällissodassa radiolla oli vasta mitätön merkitys. 

Radiotekniikka ja muu elektroniikka kehittyi sotien välillä huimasti. Tutkatkin tulivat käyttöön. Elektroniikka toimi myös propagandan välineenä. Paremmin tunnettua lienee, että Suomen sotilastiedustelussa kunnostautui sisällissodassa konekiväärimiehenä aloittanut, jatkosodan lopulla everstiksi ylennetty Reino Hallamaa.

On pelottavaa kohdata nykytodellisuudessa niin ilmassa, vedessä kuin veden alla operoivia lennokki- ja drooniparvia ns. superparvia. Parvi (swarm) kun voi olla yksittäisiä ohjuksia tehokkaampi ja paremmin tarkennettavissa.

Seppo Simola käsittelee lehden kirja-arvioissaan kahta kirjaa: muuallakin arvioitua kirjaa Mannerheimin sotataito (Mikko Karjalainen – Toni Mononen, Otava 285 s.) otsikolla ”Millä eväin Mannerheim johti sotaa?” sekä Uutta aikaa ei uhreitta luoda otsikolla ”Ainutlaatuinen päiväkirja vapaussodan ajalta” (toim. Seppo Siirala, Siltala, 442 s.).

Marsalkasta lienee kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta suomalaisesta. Hänen ammattiosaamisensa on silti jäänyt vähemmälle tarkastelulle. Asialla on jo ollut toinen tämän kirjan kirjoittaja, fil.tri. Karjalainen, edellisessä kirjassaan Mannerheimin päämaja (Otava 2019). 

Haminassa ei sotataitoa opetettu. Mannerheimin ainoa tämän taidon lähde oli kaksivuotinen Nikolain Ratsuväkiopisto, joten sodan johtamisen kyvyn taustalla lienee lähinnä käytännön kokemus ja poikkeuksellinen taito – ja myös onni sekä kaksi kertaa tapahtunut kyky irtautua sodasta ajoissa. Nyt legendaarisen ylipäällikön sotataidon ytimeen pureutuvat Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian apulaisprofessori Karjalainen sekä hänen kanssakirjoittajansa, kapteeni ja sotatieteiden maisteri Mononen, jonka Päämajan vuosien 1939–1944 viholliskuvaa käsittelevä väitöskirja odottaa tarkastusta. 

Pojanpoika Seppo Siiralan kirja perustuu ullakolta löytyneiden lääkäri Martti Siiralan päiväkirjojen päivittäishavaintoihin. On hämmästyttävää miten tyynesti tavallista arkea osattiin ja uskallettiin elää keskellä terroria venäläisten matruusien käyttäytyessä arvaamattomasti ryhtyen jopa surmaamaan omia upseereitaan.

Logistiikkaupseeri (verkkojulkaisu ISSN 2341-6122) julkaisee alan toimijoiden mainoksia. Armeijat tunnetusti marssivat vatsoillaan. Yleisötapahtumistakin tuttu soppatykki on useille tuttu. Liitekuvassa on sen nykyinen Teuvan Keitintehtaan versio.