TULEVAT AKATEEMIKOT SODAN AJAN TIEDOTTAJINA

 

 

Keijo K. Kulhan tuore kirja SOTAPROPAGANDAN VALIOJOUKKO 1941-1944, Minerva Kustannus Oy, 2021,  245 s. kiinnosti. Jo vuonna 1938 eversti Lauri Leander vaati sodassa hyödynnettävän maan älymystöä riippumatta siitä, ovatko he asevelvollisia. Myös kynä oli ase! Sota- ja kriisivuosina kiinnostus politiikkaa kohtaan kasvoi. Sotien ajan Valtioneuvoston tiedotuslaitos VTL:n, toiminta koostui kolmesta jaoksesta, propagoivista tiedottajista, sensuurista ja mielialojen tarkkailusta. Laitoksen vahvuus oli jopa 600 henkilöä. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä tästä joukosta erottautui kymmenen tieteenalojensa ja kirjallisuuden huipulle, akateemikoiksi, kohonnutta miestä.

Suomen Akatemia perustettiin vuonna 1947 hälventämään kansallista alemmuudentunnetta. Näistä mainituista erityisesti viiden urakehityksen Kulha toteaa tarjoavan henkilöhistorian ohella näkökulmia maan kulttuurihistoriaan. Teoksen keskeisen osan muodostaa heidän henkilökuvauksensa.

VTL:ssä palvelleita, myöhempiä akateemikkoja olivat Matti Haavio, Eino Jutikkala, Matti Kuusi, Tauno Nurmela, Toivo Pekkanen, Lauri Posti, Mika Waltari, Heikki Varis, Kustaa Vilkuna sekä G.H. von Wright. 

Talvisodan alkaminen yllätti ja aluksi monet asiat takertelivat. Sotilastaho kuitenkin tiesi miten toimia. Puolustusvoimien tiedotus siirrettiin pikaisesti Vaasaan, jota ei arveltu heti pommitettavan. Lentoyhteys Vaasasta Ruotsiin toimi ja varmisti nopeat yhteydet ulkomaiseen lehdistöön. Tiedotus saatiin nopeasti jalkeille, sen sisältö kuitenkin aluksi ontui.

Salainen komitea valmisteli kesällä 1940 ehdotuksen tiedotustoiminnan järjestämisestä mahdollisen uuden sodan aikana. Tiedotuksesta karsittiin välirauhan hengähdystauon aikana Talvisodassa havaittuja puutteita. Tiedotus ja sensuuri olivatkin sodan taas puhjettua aiempaa valmiimpia. Niin kutsuttujen TK-miesten uutistakin tuli tärkeitä.

Tiedotuksen sisältöjä mukautettiin kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen ja maan johdon tunnetiloihin. Oli tasapainoiltava mitä kulloinkin saa ja voi kertoa. Suomalaisia luonnehdittiin suhteellisen tyyniverisiksi, joten ei ollut aihetta turvautua kaikkein voimakkaimpaan kieleen, Marsalkan spontaani ”Miekantuppipuhe” oli hankala selitettävä. 

Kotirintaman mielialoilla oli ilmeinen vaikutus armeijan kestokykyyn. Lehtiä luettiin ja tilattiin rintamillekin sekä kuunneltiin ajantasaisimmaksi tiedotuskanavaksi osoittautunutta radioa. Ahkerasti pommitettu Lahden pitkäaaltoasema kykeni lähettämään koko sodan ajan lukuun ottamatta lyhyttä vajaan päivän taukoa. Jahvetin kirjelaatikko oli suosittu niin kauan kuin sen sallittiin toimia.

Suomen tilanne oli hankala sodan lopun häämöttäessä. Oli yritettävä selittää suhdetta kohti häviöön ajautuvaa Saksaa, jonka aseista ja muusta avusta oltiin riippuvaisia. Samaan aikaan pelattiin kaksilla korteilla tunnusteltaessa rauhaa myös Moskovan kanssa, mistä saksalaiset vastoin oletuksia olivat hyvin perillä. Sodasta päästiin kuitenkin irti. Loppuvaiheen tiedottaminen oli tilanteiden nopeasti eläessä haasteellista. Suuri osa salaisesta aineistosta poltettiin hyvissä ajoin. Jotain sentään säilyi.

Kulha toteaa kansakunnan rajallisia henkisiä voimavaroja sijoitetun oikeaan aikaan oikeille paikoille. Taustalla oli myös halu pitää heidät etäällä taisteluhautojen riskeistä.

Eino Jutikkala julkaisi vuonna 1997 ”Valtion Tiedotuslaitoksen salaisen sotakronikan”, mitä täydensi vuonna 200 ilmestynyt Matti Ruudun ”Me uskoimme Suomeen. Sotapäiväkirja 1941-44”.

Uuttakin tietoa ja asiayhteyksiä sisältävä kirja kiinnostanee sotatieteen harrastajia ja on rivilukijoillekin tutustumisen arvoinen. Kirjan sivunumeroiden fontin epäonnistuneen valinnan takia numeroita on paikoin hankala erottaa toisistaan.

 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu