ELÄMÄN ONNETTOMUUS. DICKENS, PENTTI HOLAPPA JA PUTKINOTKO

Muistan hyvin, kun noin 55 vuotta sitten yhdeksänvuotiaana Pursimiehenkadun ja Albertinkadun kulmassa sanoin kaverille:

– Minua ärsyttää, kun television tarinoissa on aina onnellinen loppu. Ei elämässä ole aina onnellista loppua.

Kun olin sanonut tuon, aloin epäillä omia sanoja ja aloin ahdistua sanoista. Onhan se kamalaa, jos elämässä ei ole onnellista loppua.

Ajatukselleni ja ahdistukselleni antoi pontta koko 60-luvun slummi-Rööperin todellisuus, Erikoiskatetta sille soi tuossa kulmassa ollut ja varmaan vieläkin seisova Pursimiehenkadun yömaja. Sellaista kurjuutta ja rapajuoppoutta onneksi ei enää näe Suomessa. Sellaisesta voi lukea Dickensin romaaneista.

Noin 22-vuotiaana oli töissä Pentti Holapan ja Antti Ronimuksen antikvariaattissa. Kerran Pentti Holappa totesi, että monen ihmisen elämä on sangen surullista. Muistan, että ajatus tuntui liian ahdistavalta hyväksyttäväksi, vaikka se todelta tuntuikin.

Meni vielä 20 vuotta, jotta ajatus syöpyi hyväksyttävästi mieleni syvempiin kerroksiin.

Ei niin, että elämä olisi pelkästään onnetonta, mutta aika monella se sitä on aivan liian usein. Siihen on useita, useiden tasojen syitä. Yhteiskunnalliset syyt ovat sitten toinen luokka ja liikutus kuten Joel Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäinen sanoo.

Veikko Tarvainen

1.11.2020