Sodan jälkeen Suomi hylkäsi sotainvalidit, itsenäisyytemme takaajat. Monelle kävi hyvin huonosti

Näin äsken sosiaalisessa mediassa vaikuttavan kuvan puisiin kainalosauvoihinsa nojaavasta yksijalkaisesta kerjäävästä sotaveteraanista Aleksin joulukadulla vuonna 1957. Kuvassa pieni poika katselee ihmetellen, kun hänen isänsä antaa veteraanille kolikon.

Tuo kuva tulvahdutti mieleeni monia muistoja.

Muistan 60-luvun lapsuudesta sotaveteraanit. Heidän kunniamerkkinsä olivat amputoituja jalkoja, amputoituja käsiä, sokeat silmät ja kranaatin sirpaleet verenkierrossa.

Oma vielä synkempi lukunsa olivat sirpaleet mielessä.

Moni sortui alkoholiin. Helsingissä heitä näki. Heitä kutsuttiin puistojen miehiksi, spurguiksi, rappioalkoholisteiksi. He olivat yleensä vaarattomia. Usein mukavia. Katselivat välillä pelejämme Johanneksen kentällä ja tulivat joskus juttelemaan. Ei meillä muita katsojia ollutkaan.

Tietysti heitä oli kaikenlaisia.

Jotain inhimillisyyttä ja avoimuutta heistä ehkä tarttui minuunkin.

He opettivat minulle sanattomasti, että useinkaan ihminen ei ole oman onnensa seppä.

Sota vaurioittaa kaikkia.

Se on hyvin vaiettu salaisuus.

Tabu.

Toteemina sankaripatsas.

Jäi pysäyttävästi mieleen, kun Vesa-Matti Loiri totesi jossain haastattelussa, että 50-luvulla sota oli vielä hyvin lähellä läsnä.
40- ja 50-luvulla sotainvalidit näkyivät elämässä vielä enemmän ja vielä selvemmin. Todennäköisesti moni ei jaksanut enää sinnitellä 60-luvulle. Piippu suuhun ja ennen kaikkea tarpeeksi rankasti, tarpeeksi ylettömästi alkoholia tarpeeksi usein oli aika monen ratkaisu.

Kun rahat eivät riittäneet enää viinaan ja kun alkoholin saanti oli säädeltyä viinakortteinen, niin usein turvauduttiin korvikkeisiin, muun muassa ”kolinaan”. Muistan hyvin surullisena ilmiönä tyhjät Eau de Cologne pullot katujen julkisissa vessoissa, haisevissa kahden henkilön ”kusiputkissa”. Ihmettelin, miten kukaan voi sellaista juoda.

Toki sotainvalideja jonkin verran tuettiin, mutta ei riittävästi. Hyvä ikvävä esimerkki siitä olivat kadunkulmissa kerjänneet yksijalkaiset miehet. Raha ei riittänyt edes puuproteesiin.

Kaikille sotaveteraanien läheisille oli tuttua veteraanien painajaisunet. Yöllä he kävivät läpi sodan hirvittäviä painajaiskokemuksiaan painajaisunissaan. Moni vaimo ja moni lapsi joutui yöllä heräämään heidän kauhunhuutoihinsa.

Sotien jälkeen ahdistuksesta ei puhuttu. Julkisuudessa puhuttiin vain sankariteoista. Miehellä oli vain yksi roolimalli: pärjäävän sisukkaan sotasankarin malli. Kaikille se ei ollut mahdollinen.

Sotaveteraanien mielen vammoista alettiin puhua vasta 1900-luvun lopulla. Jotkut jo hyvin vanhat miehet pystyivät silloin ottamaan asian puheeksi.

Puheet ja kirjoitukset sotaveteraanien traumojen vaikutuksista heidän läheisiinsä, erityisesti lapsiin, tuli puheeksi vasta noina aikoina.

Hermonsa menettänyt isä, joka yritti pitää pärjäävän miehen mallia ja ulkokuorta, ei ollut paras mahdollinen malli eikä paras mahdollinen kasvattaja.

Harvemmin silloin halattiin ja hellittiin.

Tottakai oli monenlaisia tarinoita, monenlaisia toisistaan eroavia tapauksia, erilaisia ihmisiä, jotka reagoivat eri tavoin samoihin kokemuksiin.

Näiden isien ja lasten sotatraumat todennäköisesti vaikuttivat lieventyneinä vielä seuraavaan sukupolveen. Joissain perheissä jälkiä näkyy vielä tänäkin päivänä.

Soisi enemmän tutkimuksia sotaveteraanien ja heidän jälkeläisten elämänkuluista.

Veikko Tarvainen

6.7.2024

veikonvenytys.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu