Sodan jälkeen Suomi hylkäsi sotainvalidit, itsenäisyytemme takaajat. Monelle kävi hyvin huonosti
Näin äsken sosiaalisessa mediassa vaikuttavan kuvan puisiin kainalosauvoihinsa nojaavasta yksijalkaisesta kerjäävästä sotaveteraanista Aleksin joulukadulla vuonna 1957. Kuvassa pieni poika katselee ihmetellen, kun hänen isänsä antaa veteraanille kolikon.
Tuo kuva tulvahdutti mieleeni monia muistoja.
Muistan 60-luvun lapsuudesta sotaveteraanit. Heidän kunniamerkkinsä olivat amputoituja jalkoja, amputoituja käsiä, sokeat silmät ja kranaatin sirpaleet verenkierrossa.
Oma vielä synkempi lukunsa olivat sirpaleet mielessä.
Moni sortui alkoholiin. Helsingissä heitä näki. Heitä kutsuttiin puistojen miehiksi, spurguiksi, rappioalkoholisteiksi. He olivat yleensä vaarattomia. Usein mukavia. Katselivat välillä pelejämme Johanneksen kentällä ja tulivat joskus juttelemaan. Ei meillä muita katsojia ollutkaan.
Tietysti heitä oli kaikenlaisia.
Jotain inhimillisyyttä ja avoimuutta heistä ehkä tarttui minuunkin.
He opettivat minulle sanattomasti, että useinkaan ihminen ei ole oman onnensa seppä.
Sota vaurioittaa kaikkia.
Se on hyvin vaiettu salaisuus.
Tabu.
Toteemina sankaripatsas.
Jäi pysäyttävästi mieleen, kun Vesa-Matti Loiri totesi jossain haastattelussa, että 50-luvulla sota oli vielä hyvin lähellä läsnä.
40- ja 50-luvulla sotainvalidit näkyivät elämässä vielä enemmän ja vielä selvemmin. Todennäköisesti moni ei jaksanut enää sinnitellä 60-luvulle. Piippu suuhun ja ennen kaikkea tarpeeksi rankasti, tarpeeksi ylettömästi alkoholia tarpeeksi usein oli aika monen ratkaisu.
Kun rahat eivät riittäneet enää viinaan ja kun alkoholin saanti oli säädeltyä viinakortteinen, niin usein turvauduttiin korvikkeisiin, muun muassa ”kolinaan”. Muistan hyvin surullisena ilmiönä tyhjät Eau de Cologne pullot katujen julkisissa vessoissa, haisevissa kahden henkilön ”kusiputkissa”. Ihmettelin, miten kukaan voi sellaista juoda.
Toki sotainvalideja jonkin verran tuettiin, mutta ei riittävästi. Hyvä ikvävä esimerkki siitä olivat kadunkulmissa kerjänneet yksijalkaiset miehet. Raha ei riittänyt edes puuproteesiin.
Kaikille sotaveteraanien läheisille oli tuttua veteraanien painajaisunet. Yöllä he kävivät läpi sodan hirvittäviä painajaiskokemuksiaan painajaisunissaan. Moni vaimo ja moni lapsi joutui yöllä heräämään heidän kauhunhuutoihinsa.
Sotien jälkeen ahdistuksesta ei puhuttu. Julkisuudessa puhuttiin vain sankariteoista. Miehellä oli vain yksi roolimalli: pärjäävän sisukkaan sotasankarin malli. Kaikille se ei ollut mahdollinen.
Sotaveteraanien mielen vammoista alettiin puhua vasta 1900-luvun lopulla. Jotkut jo hyvin vanhat miehet pystyivät silloin ottamaan asian puheeksi.
Puheet ja kirjoitukset sotaveteraanien traumojen vaikutuksista heidän läheisiinsä, erityisesti lapsiin, tuli puheeksi vasta noina aikoina.
Hermonsa menettänyt isä, joka yritti pitää pärjäävän miehen mallia ja ulkokuorta, ei ollut paras mahdollinen malli eikä paras mahdollinen kasvattaja.
Harvemmin silloin halattiin ja hellittiin.
Tottakai oli monenlaisia tarinoita, monenlaisia toisistaan eroavia tapauksia, erilaisia ihmisiä, jotka reagoivat eri tavoin samoihin kokemuksiin.
Näiden isien ja lasten sotatraumat todennäköisesti vaikuttivat lieventyneinä vielä seuraavaan sukupolveen. Joissain perheissä jälkiä näkyy vielä tänäkin päivänä.
Soisi enemmän tutkimuksia sotaveteraanien ja heidän jälkeläisten elämänkuluista.
Veikko Tarvainen
6.7.2024
veikonvenytys.fi
Vaiettu asia, josta vasta nyt uskalletaan puhua. Liki kaikki ”puliukkoporukat” kait tuohon aikaan veteraaneja olivat. Ei sellaisia ukkoköörejä enää edes nää. Muistan heitä itsekin lapsena nähneeni. Vanhan näköisiä rampoja miehiä, jotka todellisuudessa olivat miehiä parhaassa iässään. Liekö uuden ulkopolitiikan varjossa unhoon jääneet?
Ilmoita asiaton viesti
”Sodan jälkeen Suomi hylkäsi sotainvalidit, itsenäisyytemme takaajat.”
Olen täysin eri mieltä.
Isä menetti jalkansa säärestä sodassa, valtio auttoi taloudellisesti, ja perhe ei kärsinyt puutetta koskaan.
Ilmoita asiaton viesti
Jotkut ovat myös henkisesti vahvempia kuin toiset. Luulempa että sen ajan sosiaalipalvelut ja terapiat olivat olemattomat ja traumaperäiset stressihäiriöt jäi hoitamatta. Siten myös taloudellinen tilanne pääsi retkahtamaan ja kierre oli valmis. Vahvimmat selviytyivät vaikka joku raaja puuttui.
Ilmoita asiaton viesti
Sodan käyneistä valtaosa oli traumatisoituneita, ja saivat olla omineen.
Ilmoita asiaton viesti
”Vaiettu asia, josta vasta nyt uskalletaan puhua”. Tämä lienee osa suomalaista kansanluonnetta, jossa asioista voidaan puhua vasta, kun tilanne on ohi.
Blogistin kuvailemaan ongelmaan, sotien jälkeiseen toipumiseen, on vasta nykyaika tuonut liennytystä ja tuo liennytys on kattava kouluopetus. Peruskoulu on antanut nuorille itsenäisyyttä ja vahvuutta osallistua myös jatko-opintoihin. Olen erittäin tyytyväisenä seurannut mm. naisten työelämään osallistumista Suomessa. Rohkeuden toimimiseen kodin ulkopuolella on tuonut kattava ammattikoulutus. Kansantaloudessa näkyy jo nykyään naisten työelämään osallistuminen omana talouspylväänään. Tämä on myös merkittävä ihmisarvon kohotus kaikille suomalaisille.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos tekstistä, palautti vahvasti mieleen omat kokemukset miehistä, jotka oli unohdettu ja jotka yrittivät unohtaa itsensä. Heitä ei enää ole. Toivon, että ei koskaan myöskään tule.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä artikkeli tuo muistelo menneiltä vuosilta.
Luen juuri paraikaa uutta kirjaa, nimeltä ”Sodan pauloissa”, mikä on tutkimusta sodasta, militarismista ja militarisaatiosta. Aika laajasti eri sodan puolia siinä kuvataan, paljon sellaistakin asiaa mistä en itse tiennyt – kuinka voisinkaan?
Ukrainan konflikti on median hehkuttamana tuonut sodan, puolustuksen, urheiden sotilaiden ym. nimissä suomalaisille mieliin sodan ja sotimisen hyviä puolia – jos sellaisia onkaan?
Mm. ei sen mukaan kaikkia sotaan osallistuneita kohdeltu, niinkuin kuvaatkin, hyvin ja kunnialla. Koska Suomi ei voittanut sotaa, vaan joutui luovuttamaan osia maastaan eli hävisi, pidettiin sodasta palanneita pettureina. Vasta NL:n hajoamisen jälkeen kuulemma muuttui ääni kellossa, ja veteraaneja alettiin arvostamaan.
Tarinat muuttuvat vuosien myötä, ja muistamme ne tarinat, joita toistamme ja kerromme eteenpäin lapsille.
Rauhantyötä taas ei tällä hetkellä arvosteta juurikaan, mitä kovasti itse ihmettelen. Tuskin Suomi tai muu maailma kaipaa lisää veteraaneja?
Ilmoita asiaton viesti
”Sodan jälkeen Suomi hylkäsi sotainvalidit, itsenäisyytemme takaajat.”
Oliskohan syy tähän Itä-Naapurin painostus.
Ilmoita asiaton viesti
Muistan vielä -70 luvullakin kuinka jotkut nuoremmat ”tiedostajat” totesivat sodan syistä keskustellessaan että ”mitäs menitte”. Jopa ”Isänmaa” saman käyttö keskustelussa oli silloin (vieläkin?) ilmoitus lähes natsimyönteisyydestä. Painostusta varmasti idän puolelta oli mutta se ilmeni itsestäänselvänä itsesensuurina. Veteraanien hyysäämistä pidettiin rauhanaatteen ja venäjän ”rauhan aseiden” vastaisena.
Suomen Aseveljien Liitto perustettiin talvisodan jälkeen 4. elokuuta 1940. Se kuitenkin lakkautettiin vuoden 1944 välirauhansopimuksen perusteella 21. tammikuuta 1945. Tämän jälkeen suomalaiset sotaveteraanit olivat ilman omaa valtakunnallista yhdistystä yli kymmenen vuotta, kunnes Rintamamiesten asutusliitto perustettiin 29. syyskuuta 1957. Vuonna 1964 liitto sai nykyisen nimensä Suomen Sotaveteraaniliitto.
Ilmoita asiaton viesti
Asuin pienenä 60-luvulla Etu-Töölössä ja keinupuistikkoa Museokadun ja Dagmarinkadun kulmauksessa kutsuttiin ”puliukkopuistoksi”. Puiston kaikki penkit olivat aina kansoitettuja puliukoilla ja illansuusa yleensä tuli Musta Maija, joka haki heidät kyytiin lastaten auton perään kuin heinäsäkkejä konsanaan.
Junnun riimitystä sotaveteraaneista:
https://www.youtube.com/watch?v=zY0XFnVb7Kg
Ilmoita asiaton viesti