Urheilu, leikki ja elämä. Erään vappuottelun anatomiaa

Pelasin 70-luvulla Helsingin yliopiston opiskelijoiden jalkapallosarjassa. Pelasin sekä HEPULI että Heimola Traktor nimisissä joukkueessa. Tarjolla olisi ollut myös Kluuvin Ruhje niminen joukkue.

Silloin juhlapyhiä ei siirretty viikonloppuihin. Kallion Brahen kentällä yksi tiukka ja kuitenkin hyväntuulinen ottelu sai dramaattisen käänteen, kun vastustajalle tuomittiin rangaistuspotku kentän Helsinginkadun puoleiseen päätyyn. Se hyvinkin mahdollisesti tuli ratkaisemaan ottelun.

Nuori pätevän oloinen kaveri asettui pallon taakse laukaisemaan rangaistuspotkua. Olin aika varma, että maalivahdillamme ei ollut mitään mahdollisuuksia saada palloa kiinni. Olin oikeassa ja väärässä.

Nimittäin pätevän oloinen kaveri ampui väkevän laukauksensa taivaan tuuliin noin kaksi metriä yli yläriman. Pallo taisi lentää Helsinginkadulle.

Meillä ja meidän vastustajalla oli sama pukukoppi. Ottelun jälkeen vapunviettoa odotellessa tunnelma kopissa oli hyvä. Vastustajan tunnelma oli ehkä vielä korkeampi.

Nimittäin kaikkia nauratti, kun eräs heistä totesi ottelun analyysivaiheessa:

– Kake sitte vetäs rankkarin vapputunnelmissa!

Yliopiston sarjassa otteluiden henki oli yleensä hyvä. Samoin se oli yleensä hyvä otteluissa, kun HEPULI pelasi muistaakseni Helsingin piirin alimmassa sarjassa. Kun cup-otteluissa vastaan tuli ylemmän sarjatason joukkueita, tunnelmat olivat kireämmät, vakavammat, totisemmat.

Nuorempana pelasin kapteenina keskuspuolustajaa Pallo-Pojissa 60-luvulla. Muistan juuri tuon hyvän hengen. Se oli pienelle pojalle monessa mielessä hyvin merkityksellistä. Sekin oli hyvä, että silloin vanhemmat tai valmentajat eivät suhtautuneet lasten urheiluharrastuksiin samantapaisina suorituspainotteisena toimintana kuten nykyään näyttää aika usein olevan. Ja lapsille peli oli peliä, ei sen kummempaa.

Kyllä minäkin haaveilin maaottelupaidasta kuten varmaan jokainen pikkunappula jossain vaiheessa, mutta onneksi kukaan ei minua sellaiseen suoritusputkeen usuttanut. Toki vähältä piti.

Nimittäin valmentaja, jota ihailin ja joka siis oli merkittävä aikuinen minulle, totesi, että jos pelaan hyvin seuraavan kevään, pääsen Helsingin piirin valmennusryhmään, johon valitaan ikäluokan parhaimpia pelaajia. Ujona ja osin epävarmana menin sanoista kipsiin ja tuon kevään pelasin huonosti. Hyvä niin. Onneksi en päässyt valmennusrinkiin. Onneksi en pelannut paremmassa joukkueessa. Niissä henki oli kovempi, totisempi ja usein aika ylpeä, heikompia halveksiva. Ei tietenkään kaikilla.

Albert Camusin sanotaan sanoneen jotenkin seuraavasti, tietenkin retorisesti, kielellisesti kärjistäen, jos sanonta sitten edes paikkansa pitää:

Kaiken minkä olen oppinut etiikasta ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta”.

Veikko Tarvainen

29.4.2022

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu