Pimeyden ytimessä

Edge of Darkness suomentuu Pimeyden ytimessä. Kenties brittiläisen tv-sarjan alun perin Suomessa esittäneen YLEn kääntäjä muisti samannimisen Norjaan sijoittuneen jatkosodanaikaisen amerikkalaiselokuvan ja vaihtoi reunalta ytimeen. Nyt oltiin enemmän asian ytimessä.

Troy Kennedy Martinin käsikirjoittama BBC:n tv-sarja Edge of Darkness, 1985, on eräs televisiohistorian komeimmista ja monen mielestä kaikkein paras. Minäkään en ole parempaa nähnyt. Nelonen esitti eilen siitä vuonna 2010 ilmestyneen amerikkalaisen uusintaversion, jonka kesto on noin kaksi tuntia alkuperäisen tv-sarjan viiden tunnin sijaan.

Vaikka kestoa on alle puolet, eivät amerikkalaiset ole nähneet kovin paljon vaivaa ilmaisua tiivistääkseen, pikemminkin päin vastoin: toimintaelokuvista tuttua mäiskintää, tappelua ja tappamista on enemmän kuin originaalissa. Tiivistäminen on suoritettu sitä vastoin juonen ja ihmiskuvauksen alueilla. Kaikki hahmot ovat paljon alkuperäistä latteampia ja alkuperäisen tv-sarjan yllä alusta loppuun väikkyvä Gaia-tematiikka puuttuu tyystin.

Amerikkalainen elokuva pyrkii luomaan tiiviin sarjan lyhytkestoisia tahtojen taisteluita kun kovat pojat kovistelevat toisiaan ja lopussa päähenkilö saa oman kostonsa. Alkuperäisessä brittiversiossa koston saaminen on kyseenalaista ja ajautuu filosofiseen kysymykseen, onko ihmisen mahdollista asettua planeetan puolelle ihmiskuntaa vastaan.

Tavanomaiseen amerikkalaiselokuvaan verrattuna uusio- Edge of Darkness on parempaa tekoa, miljööt hieman yksilöllisemmin rakennettuja ja kohtauksiin jätetään myös ilmaa. Verkkaisesta rytmistä ei voi kuitenkaan puhua kun ei ole oikein rytmiäkään, on vain – niin oletan – sarja ohjaajan ja tuottajan kesken junailtuja tahmeita kompromisseja. Kokonaisuus laahaa.

Alkuperäinen brittisarja sen sijaan puhuttelee myös taidokkaasti rakennetulla rytmillään, johon loistavien näyttelijöiden, Bob Peck ja Joe Don Baker etunenässä, työskentely istuu erinomaisesti. Mikään kasvonilme ei jää vajaaksi eikä merkityksettömäksi. Eric Claptonin erinomainen musiikki soi samanaikaisesti a tempo ja rubato, kuvallista kerrontaa syventäen ja tahdistaen. Amerikkalaisversion musiikista ei jää mitään mieleen joten kaipa sekin on hyvää.

Minua ihmetyttää, miksi jenkkien pitää väkipakolla amputoida alun perin paljon korkeatasoisempia tekeleitä ja vääntää niistä sitten omia köyhiä ja luvalla sanoen vähäjärkisiä versioitaan, kun helpompi olisi keksiä mokomia tarinanrippeiden ja toimintakohtausten kokoelmia aivan alusta pitäen omasta päästään.

Katsokaa ihmeessä BBC:n Edge of Darkness

http://en.wikipedia.org/wiki/Edge_of_Darkness . On saatavissa ainakin dvd:nä monoäänellä, alkuperäisessä tv-sarjassa on stereoääni.

Kiinnostava rinnakkaisilmiö Edge of Darknessille on Pink Floydin LP Final Cut, 1983, joka leikittelee samankaltaisilla maailmanpoliittisilla teemoilla ja elää merkillisen paljon myös samankaltaisessa musiikillisessa muodossa. Tuntuu kuin äänilevyn ja tv-sarjan tempo olisi sama. Tempo on verkkainen ja välistä rubatoon vaipuva mutta hengittävä aikana jolloin ainakaan musiikissa ei paljon svengillä juhlittu. Taideteoksena Edge of Darkness on kuitenkin parempi, koska Final Cut lankeaa asenteellisuuteen eli globaalia universaalimpi filosofinen ulottuvuus jää siinä aukeamatta.

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu