Pimeyden ytimessä
Edge of Darkness suomentuu Pimeyden ytimessä. Kenties brittiläisen tv-sarjan alun perin Suomessa esittäneen YLEn kääntäjä muisti samannimisen Norjaan sijoittuneen jatkosodanaikaisen amerikkalaiselokuvan ja vaihtoi reunalta ytimeen. Nyt oltiin enemmän asian ytimessä.
Troy Kennedy Martinin käsikirjoittama BBC:n tv-sarja Edge of Darkness, 1985, on eräs televisiohistorian komeimmista ja monen mielestä kaikkein paras. Minäkään en ole parempaa nähnyt. Nelonen esitti eilen siitä vuonna 2010 ilmestyneen amerikkalaisen uusintaversion, jonka kesto on noin kaksi tuntia alkuperäisen tv-sarjan viiden tunnin sijaan.
Vaikka kestoa on alle puolet, eivät amerikkalaiset ole nähneet kovin paljon vaivaa ilmaisua tiivistääkseen, pikemminkin päin vastoin: toimintaelokuvista tuttua mäiskintää, tappelua ja tappamista on enemmän kuin originaalissa. Tiivistäminen on suoritettu sitä vastoin juonen ja ihmiskuvauksen alueilla. Kaikki hahmot ovat paljon alkuperäistä latteampia ja alkuperäisen tv-sarjan yllä alusta loppuun väikkyvä Gaia-tematiikka puuttuu tyystin.
Amerikkalainen elokuva pyrkii luomaan tiiviin sarjan lyhytkestoisia tahtojen taisteluita kun kovat pojat kovistelevat toisiaan ja lopussa päähenkilö saa oman kostonsa. Alkuperäisessä brittiversiossa koston saaminen on kyseenalaista ja ajautuu filosofiseen kysymykseen, onko ihmisen mahdollista asettua planeetan puolelle ihmiskuntaa vastaan.
Tavanomaiseen amerikkalaiselokuvaan verrattuna uusio- Edge of Darkness on parempaa tekoa, miljööt hieman yksilöllisemmin rakennettuja ja kohtauksiin jätetään myös ilmaa. Verkkaisesta rytmistä ei voi kuitenkaan puhua kun ei ole oikein rytmiäkään, on vain – niin oletan – sarja ohjaajan ja tuottajan kesken junailtuja tahmeita kompromisseja. Kokonaisuus laahaa.
Alkuperäinen brittisarja sen sijaan puhuttelee myös taidokkaasti rakennetulla rytmillään, johon loistavien näyttelijöiden, Bob Peck ja Joe Don Baker etunenässä, työskentely istuu erinomaisesti. Mikään kasvonilme ei jää vajaaksi eikä merkityksettömäksi. Eric Claptonin erinomainen musiikki soi samanaikaisesti a tempo ja rubato, kuvallista kerrontaa syventäen ja tahdistaen. Amerikkalaisversion musiikista ei jää mitään mieleen joten kaipa sekin on hyvää.
Minua ihmetyttää, miksi jenkkien pitää väkipakolla amputoida alun perin paljon korkeatasoisempia tekeleitä ja vääntää niistä sitten omia köyhiä ja luvalla sanoen vähäjärkisiä versioitaan, kun helpompi olisi keksiä mokomia tarinanrippeiden ja toimintakohtausten kokoelmia aivan alusta pitäen omasta päästään.
Katsokaa ihmeessä BBC:n Edge of Darkness
http://en.wikipedia.org/wiki/Edge_of_Darkness . On saatavissa ainakin dvd:nä monoäänellä, alkuperäisessä tv-sarjassa on stereoääni.
Kiinnostava rinnakkaisilmiö Edge of Darknessille on Pink Floydin LP Final Cut, 1983, joka leikittelee samankaltaisilla maailmanpoliittisilla teemoilla ja elää merkillisen paljon myös samankaltaisessa musiikillisessa muodossa. Tuntuu kuin äänilevyn ja tv-sarjan tempo olisi sama. Tempo on verkkainen ja välistä rubatoon vaipuva mutta hengittävä aikana jolloin ainakaan musiikissa ei paljon svengillä juhlittu. Taideteoksena Edge of Darkness on kuitenkin parempi, koska Final Cut lankeaa asenteellisuuteen eli globaalia universaalimpi filosofinen ulottuvuus jää siinä aukeamatta.
Muistan aikoinani katsoneen tuon alkuperäisen BBC:n version ja olihan se täysi timantti.
Mikähän lie syynä sille, että jenkit tekivät lopulta oman version? Oliko alkuperäinen liian voimakas? Joku katsoja saattaisi vaikka järkyttyä (…joten painostava psykologia on korvattu mieltä rauhoittavalla väkivallalla).
Esittämäsi analogia Final Cut:in on mielenkiintoinen. Toden totta, sama fiilis on molemmista aistittavissa. Luultavasti PF:n voimat olivat jo ehtymäisillään, joten levy jäi vähän protestiliiketasolle. Siitä huolimatta nerokas teos (kiekon viimeinen raita sax-sooloineen on jotakin elämää suurempaa!).
Ilmoita asiaton viesti
Alkuperäisteoksen maailmojasyleilevä jännite saattaa olla yksinkertaisesti liikaa amerikkalaiselle elokuvatuottajalle, sekä myös juonen liiallinen terävyys, vivahteikkuus ja yhteiskunnallisuus, ihmiskuvauksen kokonaisvaltaisuus jne. Henkilökohtainen kostotarina toimii aina; keep it simple, stupid! Pitää olla hyvä jätkä ja paha jota se koettaa nitistää. Lähtökohtahan tietenkin on miellyttää maksukykyisen kansanosan enemmistöä, sillä saadaan plusmerkkinen taloudellinen tulos.
Floydin Final Cut on kuin Wallin ylijäämämateriaalista koostettu pamfletti jossa Waters julistaa omaa poliittista mielipidettään. Mutta se elää myös klassisen rapsodian tavoin hyvin hienostuneesti, paljon hienostuneemmin kuin Wall tai Animals. Nick Masonin holofonianukella äänittämät erikoisefektit ovat täyttä rautaa. Siinä missä Wall on synkkä ja pelottava, menee Final Cut vielä pidemmälle olemalla groteskin koominen. Hifi-intoilijat voivat rentoutua remasterin When the Tigers Broke Free -kappaleen parissa, on soundit kohdallaan. Waters ei edes yritä laulaa kunnolla ja hänen äänensä on varsin vaikuttava. Gilmourin soolot tuovat minulle mieleen kohti Falklandia seilaavat fregatit. Loppujen lopuksi Final Cutista puuttuu minun makuuni spirittiä, henkeä, ja se onkin ehkä kaikkein mielenkiintoisin hengetön kikkailulevy mitä on tehty.
Mielestäni ilman Watersia tehdyt kaksi viimeistä studiolevyä ovat huonompia kuin Final Cut, niissä ei ole edes sitä hengettömän kikkailun kathartista lumoa mikä Final Cutilla väräjää.
Ilmoita asiaton viesti
Se oli hyvä se BBC:n sarja. Ja Bob Peck oli mielestäni parempi pääosan esittäjä kuin tämä…tämä…Mel Gibsonhan se vissiin oli
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos mainiosta elokuvan ja tv-sarjan erittelystä ja vertailusta!
BBC:n TV-sarja oli tosiaan aivan omaa luokkaansa ja lajityypin ehdotonta parhaimmistoa. Sen erinomaisuutta tuki silloinen ajankohtaisuus, joskin ydinkysymys valitettavasti sinänsä tulee olemaan ajankohtainen vielä kauan.
Mielestäni jenkkien leffaversio ei kuitenkaan ollut hassumpi. Itse asiassa siinä oli yllättävän hyvin onnistuttu tiivistämään tv-sarjan juonta ja tematiikkaa. Lisäksi oli jätetty katsojan pohdinnalle ja päähenkilön maailmaan syventymiselle tilaa suvantovaiheilla, joita oli selkeästi enemmän kuin perus-Hollywood-leffoissa. Mel Gibson oli hyvä valinta pääosaan ja musiikkitehosteet tiivistivät hyvin tunnelmaa.
Ongelmiakin oli. Lyhyemmässä muodossa ei muita henkilöitä ollut mahdollista syventää tarpeeksi. Joku tai jotkut heistä olisi kenties ollut syytä ’tiputtaa’ pois kokonaan. Sen sijaan Jedburghin osuutta olisi ehdottamasti pitänyt kasvattaa ja henkilöä syventää, koska hänen moraalinen pohdintansa oli jutun kantavia voimia (ainakin BBC:n sarjassa). Hänellä oli myös olennainen osuus loppuratkaisuun.
Terrorismin tukemisen lisääminen juttuun oli periaatteessa hyvä yritys sovittaa juttu nykyaikaan, mutta se jäi ehkä turhan ohueksi. Senaattorin poliittisen sidoksen merkitystä olisi myös pitänyt vahvistaa.
Ongelma lienee tosiaan ollut se, ettei tekijöillä ollut rohkeutta karsia tarpeeksi eikä riittävästi painottaa alkuperäisestä tv-jutusta vain tiettyjä teemoja. Kuitenkin liikaa otettiin vähän sieltä ja vähän täältä.
BBC:n jutussa, kuten minisarjoissa yleensä, loppu harvemmin lunastaa kaikkia niitä odotuksia, joilla sarjan aiemmissa osissa on katsojan mielikiinto pidetty yllä. Leffaversiossa tämä lopetuksen ongelma mielestäni korostui. Jedburgin toiminta jäi leffaversiossa kovin irralliseksi.
Siltikin kelpo juttuja kumpikin ja näkisin tuosta tematiikasta olevan mahdollista kehittää vielä muitakin kelpojuttuja.
Ilmoita asiaton viesti
Nähdäkseni korkeatasoinen taideteos on aina sellainen, joka ravistelee vastaanottajansa sielunelämän ja tietoisuuden perusteita. Tv-sarjojen joukossa korkeatasoisia taideteoksia on äärimmäisen vähän ja näiden ani harvojen joukossa Edge of Darkness on kenties primus inter pares. Selvyyden vuoksi todettakoon ettei esimerkiksi Suomessa ole milloinkaan tehty yhtään lähimainkaan hyvää tv-sarjaa. Tästä taas voi jo päätellä ettei tv-sarjoja vissiin kannattaisi tehdä lainkaan koska onnistumisen todennäköisyys on äärimmäisen pieni.
Mel Gibson -versiota koskeva puolustelusi perustuu siihen että leffaversio on ammatillisessa katsannossa toimiva, ”ihan toimiva”. On kuitenkin niinkin, että insinöörit osaavat rakentaa toimivia kokonaisuuksia ilman taiteilijoiden apua, ts. toimivuus ei merkitse taiteellista onnistumista. Alkuperäinen brittisarja on harvinainen juuri taiteellisen laatunsa puolesta ja mielestäni on hävytöntä mennä korvaamaan se tekeleellä joka pelkästään ”toimii”.
Jos joku menisi lyhentämään Beethovenin Yhdeksännen sinfonian kahdenkymmenen minuutin kestoon ja joku toinen sanoisi, että lyhentäjä on ihan kivasti osannut esitellä Beethovenin temaattista materiaalia, tällaista henkilöä pidettäisiin hölmöläisenä. Elokuvakritiikki onkin tämänhetkisistä kritiikin lajeista kaikkein heikoin, runouskritiikki mahdollisesti paras.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä tv-minisarjan ja toisaalta pitkän elokuvan keskinäisen vertailun sijaista teoksia kannattaisi arvioida vähän myös omassa kontekstissaan, ilmaisumuodossaan ja genressään.
Amerikkalaiset elokuvatuottajat ovat tavanneet tehdä menetyselokuvista jatko-osia, sarjakuvista ja eri tyyppisestä kirjallisuudesta jne. leffaversioita. Ne harvemmin tekevät oikeutta alkuperäisteokselle, etenkään jos alkuteos on korkeatasoinen lajissaan. Eikä se usein taida olla tarkoituskaan. Tätä taustaa vasten BBC:n tv-sarjasta tehty elokuva oli mielestäni kiinnostava tekele.
Eikös Beethovenin yhdeksännestäkin ole saatu temaattisia aineksia lukuisiin erilaisiin sovituksiin eri konteksteihin, jopa niin paljon, ettei niitä edes verrata alkuperäiseen sinfoniaan. Vertailu taitaa muodostua helpommin ongelmaksi mitä lähempänä versioitu teos on alkuperäistä.
Ilmoita asiaton viesti
Taideteosten arvioiminen niiden omissa lajityypeissä, genreissä tms. on kulttuurirelativismia ja saa minut voimaan pahoin. Ei voi olla oikein ottaa kritiikissä huomioon, mihin taiteilija on teoksellaan pyrkinyt. Ei voi olla oikein ottaa huomioon, missä historiallisessa tilanteessa teos on synytynyt tai mitä se on heijastelevinaan. Mielestäni taiteellinen arvo on absoluuttinen eli ei-kulttuurisidonnainen ja tässä kohtaa amerikkalainen nykyelokuva on valitettavan heikkoa, aiemmin tekivät parempia.
Ilmoita asiaton viesti