Miehenmentävä aukko

Kun Pink Floydin muut jäsenet päättivät 26.1.1968 olla noukkimatta Syd Barrettia Southamptonissa pidettyyn konserttiin, he sinetöivät yhtyeen tavoitteet ja kohtalon. Heistä tuli taustamuusikoita solistille joka loisti poissaolollaan ja musiikin keskiöön jäi miehenmentävä aukko.

 

Nick Mason, Rick Wright ja Roger Waters olivat kyllin viisaita ollakseen korvaamatta Syd Barrettia mitenkään. Uusi kitaristi David Gilmour kyllä soitti ja lauloi mutta yhtyeen musiikki muutti reunahuomion kaltaiseen latenttiin tilaan. Esitettiin maailman kiehtovin näytelmä vailla päähenkilöä, pelkkien sivuroolien avulla.

 

Syd Barrett oli visionääri joka syöksi musiikin aiemmasta poikkeavaan todellisuuteen. Hänen jäätyänsä tuijottamaan tyhjyyteen alkoivat muut yhtyeen jäsenet kehittää musiikillisia keinoja Tyhjän ilmaisemiseksi. Latentin sublimiteetin, osallisuuden mieluummin kuin omistavuuden, ilmekieli on loppujen lopuksi erittäin moninainen.

 

A Saucerful of Secrets tasapainoilee tyhjäisen ja tyhjättömän rajalla hyvin kiintoisalla tavalla. Nimikappale on kenties Pink Floydin kappaleista kaikkein mielenkiintoisin, hedelmällisen repeämisen kuva, ihmetys, yritys täyttää repeämää ja lopulta uuden tilanteen hyväkysminen. Pink Floyd kehitti luovan voiman siitä mihin Beatles sortui, hajoamisesta. A Saucerful of Secrets ja Let It Be kuvaavat samaa ilmiötä mutta toinen hiipuvassa, toinen puhkeavassa tilassaan.

 

Taustamuusikkous Tyhjälle poiki paljon mielenkiintoisia musiikillisia muodostelmia. Echoes syntyi tyhjästä, sen nimikin oli aluksi Nothing, sitten Son of Nothing, sitten Return of the Son of Nothing ja lopulta Echoes; kaikuja ei-mistään.

 

Tyhjän taustoittaminen ei-tyhjällä herättää halun käyttää fysikaalista vertauskuvaa tyhjiön säteilystä. Hetkittäin tyhjiö käy näkyväksi, Shine On You Crazy Diamond. Wish You Were Heren jälkeen Waters käyttää tyhjiön energiaa dystopian rakentamiseen. Eksplisiittisen dystooppista sisältöä kuullaan jo Dark Side of the Moonilla, Hanging on in quiet desperation.

 

Syd Barrett ei ollut Pink Floydin loppuun saakka vain yhtyeen symbolinen vaan tosiasiallinen johtaja – symboliikkaa on sen sijaan löydettävissä siitä, että Sydin kotiinjättämisen jälkeen orkesteri jätti lavan etuosan keskustan tyhjäksi, siinä ei seissyt kukaan. Gilmour rikkoi tabun Watersin poistuttua bändistä 80-luvulla, teki majesteettirikoksen. Ei ihme että Waters on vaikuttanut hieman äreältä! Kenties majesteettirikos auttoi orkesteria poistumaan näyttämöltä riittävän ajoissa; häpeä korvatkoon nöyryytyksen.

 

Gilmourista ei ollut täyttämään Barrettin saappaita muttei häntä niihin koskaan sovitettukaan, sillä yhtyeen jäsenet ymmärsivät rajoituksensa. Pink  Floydin jälkeen on David Gilmour saattanut vapautuneesti tulkita nuoruudenystävänsä musiikkia.

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu