Tylsyysnavan pimeällä puolella

Pätevää, siistiä, turvallista, radikaalia, kapinallista, nokkelaa, nokkavaa, solidaarista. Bob Dylan, Joan Baez, Leonard Cohen, Joni Mitchell, Tom Waits ja muutama muu nauttivat ylikansallista valtioneläkettä koska heidän taiteensa noudattaa vuoden 1968 sukupolven kirjoistaan lukemaa ja edelleen kirjoistaan opettamaa tylsyyden estetiikkaa.

 

Akateeminen maailma on suurelta osin sitoutunut radikalismiin, mikä tarkoittaa akateemisen uskonnon tunnustamista kirkollisen uskonnon sijaan. Sen käytöskoodiin kuuluu ehdoton rigoristinen pidättäytyminen tieteellisestä ajattelusta. Näiden ihmisten uskonto on kristinopin tavoin avoimen taivaan uskonto, he elävät Taivaassa ja muut sitten helvetissä.

 

Avoimen taivaan uskonnolla on laulutaiteen piirissä omat julistajansa joiden kutsuminen muiksi kuin tylsimyksiksi olisi räikeä valhe. Intelligentsia ylläpitää aatteellista hegemoniaa jonka johdosta Teema voi esittää miljoonannen dokumentin Leonard Cohenien sisäisestä etsinnästä. Mitä sieltä löytyy? Lou Reed on tehnyt kaikkensa päästäkseen mukaan porukkaan mutta peräti hienot nuoruudentyöt kavaltavat hänet vain wannabe-tylsimykseksi.

 

Tunkua kuninkaiden joukkoon on muutenkin. Pahoin pelkään ettei yritteliään tylsyys riitä sillä vaadittu taso on kova. Tylsyyden pitää vielä noudattaa aivan erityistä akateemisen tylsyyden alalajia, mikä tahansa tylsyys on vain kiusallista pyrkyryyttä. Oikeastaan todellinen tylsyys, joka on sukua tyhmyydelle, loistaa poissaolollaan pitämysten kärjestä sillä tylsyysnavan pimeällä puolella, missä valitettavasti elämme, kaikkein kirkkain kruunu lankeaa älyn korruptoimisesta tylsyyden käyttöön.

 

Tylsyyden estetiikka on myös äärimmäistä wannabe-estetiikkaa, keinotodellisuuden haalistettuja vaikutelmia, joihin kitkerät vivahteet tuovat tarvittavaa ”elävyyttä”. Kulttuurisidonnaisuuden triumfi, valmiiksi pureskeltujen epätotuuksien ulkokultaista luentaa. Luovuuden ehdoton antiteesi. Sama väki opettaa nykyisin luovuutta, uskoo ken tahtoo.

 

On erittäin irvokasta että tylsän pantheonin vartijat julistavat kuvainraastoa, eikä ainakaan C.G.E. Mannerheimin mustamaalaamisesta näy tulevan loppua. Kuka tulisi ja pudottaisi heidän kuninkaansa valtaistuimeltaan? Varmaan sama henkilö joka ruiskuttaa tieteellisen ajattelun takaisin läntisten yliopistojen humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisiin tiedekuntiin, mikä vuorenvarmasti aikaansaa myös muuttumisen taiteellisissa preferensseissä.

 

Kirjallisuus on taiteenlaji, ja samalla ainoa taiteenlaji joka ei edellytä alanmukaista lahjakkuutta. Kirjallista lahjakkuutta ei ole olemassa samassa mielessä kuin musiikillinen ja visuaalinen lahjakkuus ovat. On valitettavaa että korruptoitu vuoden 1968 sukupolvi on ujuttanut kirjallisuuden musiikin mittapuuksi, sillä silloin myös musiikki vapautetaan lahjakkuuden ynseästä kahleesta. Tässä tapauksessa mittatikkuna käytettävä kirjallisuuskin noudattaa wannabe-estetiikkaa ja aikoja sitten paljaaksinyhdettyä tyyliä, jossa sankari on älykäs pummi. Paremmasta maailmasta unelmoijat voivat lohduttautua vaikkapa Syd Barrettin Bob Dylan Bluesilla.

 

Make a whole lotta dough

but I deserve it though

I’ve got soul and a good heart of gold

so I’ll sing about war in the cold.

 

Cause I’m a poet

don’t you know it

and the wind, you can blow it!

Cause I’m Mr. Dylan, the King

and I’m free as a bird on the wing.

 

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu