Tylsyysnavan pimeällä puolella
Pätevää, siistiä, turvallista, radikaalia, kapinallista, nokkelaa, nokkavaa, solidaarista. Bob Dylan, Joan Baez, Leonard Cohen, Joni Mitchell, Tom Waits ja muutama muu nauttivat ylikansallista valtioneläkettä koska heidän taiteensa noudattaa vuoden 1968 sukupolven kirjoistaan lukemaa ja edelleen kirjoistaan opettamaa tylsyyden estetiikkaa.
Akateeminen maailma on suurelta osin sitoutunut radikalismiin, mikä tarkoittaa akateemisen uskonnon tunnustamista kirkollisen uskonnon sijaan. Sen käytöskoodiin kuuluu ehdoton rigoristinen pidättäytyminen tieteellisestä ajattelusta. Näiden ihmisten uskonto on kristinopin tavoin avoimen taivaan uskonto, he elävät Taivaassa ja muut sitten helvetissä.
Avoimen taivaan uskonnolla on laulutaiteen piirissä omat julistajansa joiden kutsuminen muiksi kuin tylsimyksiksi olisi räikeä valhe. Intelligentsia ylläpitää aatteellista hegemoniaa jonka johdosta Teema voi esittää miljoonannen dokumentin Leonard Cohenien sisäisestä etsinnästä. Mitä sieltä löytyy? Lou Reed on tehnyt kaikkensa päästäkseen mukaan porukkaan mutta peräti hienot nuoruudentyöt kavaltavat hänet vain wannabe-tylsimykseksi.
Tunkua kuninkaiden joukkoon on muutenkin. Pahoin pelkään ettei yritteliään tylsyys riitä sillä vaadittu taso on kova. Tylsyyden pitää vielä noudattaa aivan erityistä akateemisen tylsyyden alalajia, mikä tahansa tylsyys on vain kiusallista pyrkyryyttä. Oikeastaan todellinen tylsyys, joka on sukua tyhmyydelle, loistaa poissaolollaan pitämysten kärjestä sillä tylsyysnavan pimeällä puolella, missä valitettavasti elämme, kaikkein kirkkain kruunu lankeaa älyn korruptoimisesta tylsyyden käyttöön.
Tylsyyden estetiikka on myös äärimmäistä wannabe-estetiikkaa, keinotodellisuuden haalistettuja vaikutelmia, joihin kitkerät vivahteet tuovat tarvittavaa ”elävyyttä”. Kulttuurisidonnaisuuden triumfi, valmiiksi pureskeltujen epätotuuksien ulkokultaista luentaa. Luovuuden ehdoton antiteesi. Sama väki opettaa nykyisin luovuutta, uskoo ken tahtoo.
On erittäin irvokasta että tylsän pantheonin vartijat julistavat kuvainraastoa, eikä ainakaan C.G.E. Mannerheimin mustamaalaamisesta näy tulevan loppua. Kuka tulisi ja pudottaisi heidän kuninkaansa valtaistuimeltaan? Varmaan sama henkilö joka ruiskuttaa tieteellisen ajattelun takaisin läntisten yliopistojen humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisiin tiedekuntiin, mikä vuorenvarmasti aikaansaa myös muuttumisen taiteellisissa preferensseissä.
Kirjallisuus on taiteenlaji, ja samalla ainoa taiteenlaji joka ei edellytä alanmukaista lahjakkuutta. Kirjallista lahjakkuutta ei ole olemassa samassa mielessä kuin musiikillinen ja visuaalinen lahjakkuus ovat. On valitettavaa että korruptoitu vuoden 1968 sukupolvi on ujuttanut kirjallisuuden musiikin mittapuuksi, sillä silloin myös musiikki vapautetaan lahjakkuuden ynseästä kahleesta. Tässä tapauksessa mittatikkuna käytettävä kirjallisuuskin noudattaa wannabe-estetiikkaa ja aikoja sitten paljaaksinyhdettyä tyyliä, jossa sankari on älykäs pummi. Paremmasta maailmasta unelmoijat voivat lohduttautua vaikkapa Syd Barrettin Bob Dylan Bluesilla.
Make a whole lotta dough
but I deserve it though
I’ve got soul and a good heart of gold
so I’ll sing about war in the cold.
Cause I’m a poet
don’t you know it
and the wind, you can blow it!
Cause I’m Mr. Dylan, the King
and I’m free as a bird on the wing.
Jos hra Pesonen sallii, niin lausun mistä tylsyys johtuu???
”Tylsyyden pitää vielä noudattaa aivan erityistä akateemisen tylsyyden alalajia, mikä tahansa tylsyys on vain kiusallista pyrkyryyttä. Oikeastaan todellinen tylsyys, joka on sukua tyhmyydelle, loistaa poissaolollaan pitämysten kärjestä”. Ettei vaan Pesosen hengentuotteilla ole polttoaineena ollut valko/punaviini.
Nyt en täysin ymmärrä hra Pesosen ajatuksia, mutta ilmeisesti kysymys on huumorintajuttomien ihmisten tosikkomaisesta ja tylsistyttävästä ajattelutavasta. Huumorintajuton ihminenhän ei älyllisesti pysty yhdistelemään hänen käytössään olevia sanoja huumorintajuisessa mielessä iloiseen muotoon. Hän yhdistelee sanat motoorisesti ja mekaanisesti täysin ymmärtämättömään sanojen, lauseiden ja virkkeiden sekamelskaksi. Eli Pesonen on sikäli oikessa, että tyhmyydestä on kysymys.
Pesonen on väärässä siinä, että kaikki kirjallisuus on aina tietty taiteen muoto. Näinhän se ei ole. Kaikki kulttuurin siirtäminen tuleville sukupolville on jo historiallisista ajoista perustunut mekaaniseen kirjoitus ja kirjapainotekniikkaan ilman taiteellista näkökulmaa. Nykyinen tallennustekniikka toki tehostaa tuon kulttuurin siirymistä tuleville sukupolville, Joko taiteena tai tietokirjallisuutena. Mutta niiden säilymisen kanssa on vielä runsaasti ongelmia.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjallisuuden säilyvyyden parantamiseksi kannattaa kaikki varteenotettava kirjallisuus toimittaa Kuolleenmeren ympäristössä sijaitseviin luoliin. On varmaan toimitettu jo.
Ilmoita asiaton viesti
Insinöörigolleeka ei ilmeisesti ymmärtänyt täysin mitä tarkoitin.
Nykyisen kulttuurin tietomäärää ei ole mahdollista säilöä välimeren suolakaivoksiin. Ilmeisesti tuohon sisältyi ironiaa. Nykyinen paperi ei ensinnäkään säily edes sataa vuotta pilaantumatta. Ja digitaaliseen muotoon tallennettu tieto ei todennäköisesti tuhannen vuoden kuluttua ole tulkittavissa. Toki tuleva uusi tekniikka mahdollistaa uudelleen kopionnin edelleen hyvinkin tehokkaasti.
No, Pesonenhan on liikkeellä ilmeisesti testaamassa kommentoijien älykkyyttä. Pesonenhan voisi sen asian puitteissa liittyä Mensan jäseneksi ja etsiä sitä kautta vertaisiaan neroja.
Ilmoita asiaton viesti
Mikäköhän musiikin tekemisessä/ kuulemisessa lopulta edustaa tylsyyttä? En tiedä millä kaikilla tavoilla musiikkia maailmaan syntyy, mutta jos mietin omia tekemisiäni, niin vähän tekee mieli kelata. En ole millään tavalla siis harrastunut musiikin tekijä, muusikkoudesta puhumattakaan, mutta reilu pari vuotta sitten aloin herätä aamuisin sävelmiin. Niitä tuli pari vuotta siten, että harvakseltaan sain kiinni melodianpätkiä, toistakymmenta varmaan kuitenkin. Joitakin olen malttanut työstää lähes kokonaisiksi kappaleiksi.
No, viime talvena moodi ykskaks muuttui, kun jäin töistä pois työpaikan siirtyessä muualle. Alitajunta alkoi jostain syystä tuottaa suomi-iskelmää, jota olen aina inhonnut. Olin hieman tuuliajolla, ihmeissäni että mitä nyt sitten ja päänsisäinen musiikki muuttui huonoksi. Epäilin jo oivaltaneeni koko iskelmän musiikilliseksi alennustilaksi;)
Nyt sitten viime aikoina biisit on olleet taas parempaan päin ja olen viitseliöitynyt taas tallentamaan ideoita. Luovuus on muutenkin ollut innostuneempaa. Kappaleitakin olisi jo varmaan kolmeen albumiin.
Siinä intro. Nyt jos pitäisi ymmärtää, mistä potentiaalinen tylsyyden estetiikka tulisi esimerkiksi musiikin pidemmälle työstämisen ja julkaisemisen tielle, niin olen miettinyt että esimerkiksi siitä, että a) alitajuntani, itseni musikaalinen lahjakkuus ei riitä, b) musiikin tuntemukseni ei riitä alitajunnan tuottaakseen mielenkiintoisia sävelmiä, c) kokemuspohjani, josta ilmeisesti musiikki kumpuaa ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen, d) hetken tilanne on luovuudesta köyhä, tuuliajo, tyhjyys tms, e) musiikillinen referenssi, joka vaikuttanee ”saamiini” sävelmiin on tylsä esim julkaisevan tahon tai – etenkin kohderyhmän ulkopuolisten kuuntelijaryhmien keskuudessa.
Uskoisin luovimman, aidon musiikin, syntyvän ihmisen kyvystä tuottaa melodiaa tai jotain, vaikka rytmistä tunnelmaa, ja tämä tapahtuu jossain suhteessa yksilön kokemuksiin, niin tunnepohjaisiin kuin siihen, mitä elämän varrella on korviin tarttunut. Onko tuotos tylsää vai ei, määrittyy kai kuulijoissa. Ja luulisin, että listani kohta d on varsin yleinen niilläkin, jotka ovat jossain vaiheessa tulleet suosituiksi. Toisille d-kohta koittaa nopeammin, toiset onnistuvat ammentamaan vuosikymmeniä, tai lähes loputtomasti ideoita lyhyemmässä ajassa, kuten vaikka Beatles.
Tekikö alustajan listan laulajista tylsiä kohta d vai kuulijan näkemys joistain muista aakkosista, on vaikea kai sanoa? Veikataan d:tä.
Joka tapauksessa tahdon uskoa, että aidoimmillaan musiikintekijä ei voi juuri valita mitä aivoista/sydämestä tulee. En itse ainakaan, ja tuotoksen mielenkiintoisuuden tai -tylsyyden arviointi on aluksi yhdentekevää, joskin epäilemättä masentavaa siinä vaiheessa, kun kuvittelee sen olevan mielenkiintoista ja tuleekin tyrmätyksi täyslaidalta.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä, mitä mitä??? Nyt on kyllä hra Jaakkola maistellut vähän miestä väkevämpää. Onkohan nämä toverit yhdessä hra Pesosen kanssa kimpassa pitämässä ihmisiä pilkkanaan??? jotakin yhden mukaisuutta olen näiden kahden toverin jutuista vaistoavinani. Molemmat ovat noiden höpötyksien perusteella joko pilvessä tai sitten muiden nautintoaineiden vaikutuksen alaisena. Muuhun tulokseen noista järjettömistä höpötyksistä päätellen ei voi tulla.
Toki hra pesonen Insinöörinä ilmeisesti hallitsee myöskin pontikan keiton, ja tuo perin virkistävä juomahan on juotava pois ennen ”parasta ennen” myyntipäivää. Pojile on ilmeisesti tullut kiire nauttia nuo virvokkeet ennen kuin ne kerkiää pilaantua.
Ilmoita asiaton viesti
Tein rankin naapurin navetan seinustalta varastamastani rehumelassista ja ketin liemen isoäitini kärsineellä mehumaijalla. Kahteen kertaan ei tarvinnut keittää, liekkitesti positiivinen. Menee kurkusta alas lotkauttamalla kun sotkee sekaan tukevan annoksen Turkinpippuri-salmiakkia.
Ilmoita asiaton viesti
Mainitsemaltasi Beatlesilta kysyttiin kuuluisassa lehdistötilaisuudessa Pan Amin tuloaulassa New Yorkin Kennedyn-lentokentällä 7.2.1964, minkä he ajattelevat musiikissaan kiehtovan ihmisiä niin paljon. Tähän yhtyeessä vaikuttanut John Lennon tokaisi ”Jos tietäisimme tuon, muodostaisimme toisen yhtyeen ja ryhtyisimme sen managereiksi.”
Minun arvaukseni on, että taiteen hyvyys perustuu taiteilijan yksilöpsykologian kannalta siihen, että tekeillä oleva taideteos merkitsee tekijälleen psykoterapeuttisessa mielessä jotain hyvin syvää. Taiteilijan täytyy toisin sanoen tekemällä taideteos päästä rakentavalla ja kommunikoivalla tavalla traumastaan eroon. Rakentavan ja kommunikoivan tavan merkitystä ei tässä voine liikaa alleviivata. Taiteilijan traumalla saisi mielellään olla yleistettävämpää merkitystä tai yhtymäkohtia, jolloin taideteos antaa hyvin symbolisella tavalla esimerkin detraumatisoitumisesta muillekin. Taideteos on siis tässä psykoterapeuttisessa katsannossa sekä avain että ovi.
Minusta taiteen laatu on absoluuttista eikä subjektiivista, mutta laadukkaan taiteen syntyyn ilmeisesti tarvittaisiin henkilökohtaisia ominaisuuksia. Puhuessani traumasta en tarkoita että taiteilijan täytyisi olla jotenkin normaalia traumatisoituneempi henkilö.
Luomisen psykologia on yhteiskunnallisesti ajankohtainen kysymys koska on vallalla uskomus, että tulevaisuuden talouselämä perustuu nykyistä enemmän luovuudelle. Joidenkuiden mielestä ihminen ei luo mitään, ainoastaan Jumala luo. Toisten mielestä lumenluonti käy luovuudesta. Minun mielestäni luovuudelle olisi tarpeen antaa määritelmä, että se on syvästi muttei täysin periytyvä monimutkainen ja monimutkaisena ennalta-arvaamaton psyykkinen ominaisuus, joka on vain pienellä osalla väestöstä, ehkä puolella prosentilla, ja kaikkien perinnöllisten ominaisuuksien tavoin sen esiintyvyys voi vaihdella ajallisesti ja paikallisesti. Nerokkaaseen luomiseen, jota esimerkiksi mainittu Lennon edusti, on mahdollisuus vain äärimmäisen harvalla yksilöllä, ehkä yhdellä miljoonasta, ja Beatlesin em. kiehtovuuden syynä voinee pitää ainakin joltain osin kahden neron päätymistä samaan yhtyeeseen jossain hiipuvassa luoteisenglantilaisessa satamakaupungissa, mikä käy tilastollisesta ihmeestä.
On aika ihmeellistä myöskin että Lennonin ja McCartneyn nuoruuden-kotien välissä on vain pari pikkukatua ja pieni golfkenttä.
Uskon että jokaisella meistä on rajoitettu, ei rajoittamaton, määrä esimerkiksi melodian muodossa ilmi tulevia musiikillisia ideoita, jotka voisivat olla aidosti mielenkiintoisia.
Aito tylsyys on mielestäni jotain itsessään olemassaolevaa eikä vain kaiken mielenkiintoisen tai tyydyttävän puutetta. Aito tylsyys koskee meitä kaikkia ja sitä on kaikissa saman verran. Usein siihen viitataan persoonallisuuden pimeänä puolena. Taide ei voi olla mielestäni kiinnostavaa jos se on vain älykästä, sen pitää osata olla myös tyhmää sikäli kuin tyhmyyden loppumatonta energiaa voi hyödyntää. Parjaamani akateeminen tylsyys taasen merkitsee aidon tyhmyyden (eli tylsyyden) hylkäämistä ja älyn asettamista tyhmyyden vaatteisiin, jolloin pohjaton tylsyys on raffinoitu postulaatti vailla ulospääsyä ja ennen kaikkea vailla tyhmyyden energian hyödynnettävyyttä. Näin minä tämän ymmärrän.
Ilmoita asiaton viesti
On kuule niin paha kihti kintussa nyt, etten ole muutamaan viikkoon tohtinut ajatellakaan mokomia nautintoaineita. Kihti saattaa toki olla peruja siitä, että olen pudonnut pienenä ”taika”juomapataan. Vai syntymähumalaa ja onko se sitä, että äiti on tenutellut koko raskausajan?
En tiedä, mutta tarkoitukseni ei missään nimessä ollut pilkata kanssaihmistä, vaan aidosti miettiä musiikin olemusta sattumoisin, kun siihen oli sopiva alustus.
Kokemukseni ovat täyttä totta, enkä tiedä miten niihin on päädytty. Yleisestikin ideanluonnin prosessi on jokseenkin hämärä juttu, vaikkei kyllä ihan näin kummallinen kuin tämä musahommeli, joka on itselleni aika uutta kumminkin.
Pilvessä en ole koskaan ollut, lukuunottamatta muutamia retkiä vuoristossa ja tietenkin lentokoneessakin, vaikkei se koteloituna samanlaista tietenkään ole.
Ilmoita asiaton viesti
Itsekkin soittelen kolmea instrumenttia, mutta voin ilmaista tuon inspiraation tuottaman musiikin ilmoille päästämisen hyvin yksinkertaisesti:
Istun kosketinsoittimen ääreen ja alan soittamaan, otan kitaran käteeni ja alan soittamaa, istuessani pianon ääreen en keksi tuolle soittotoiminnalle muuta nimeä kuin että soitan pianoa. Muita psygölookisia selityksiä en pysty noille soittotoiminnoille keksimään, koska nuo toiminnot joko osaa tai sitten ei osaa. Hyvin yksinkertaista. Toki joskus innostun jopa säveltämään omia lurituksia enkä niillekkään keksi mitään monimutkaisia prosessinimityksiä. Ne vaan tulee aivoista ja se on sitten siinä.
Ilmoita asiaton viesti
Tähän muuten liittyy suuresti arvostamani artistin Chisun pieni radio-haastattelu. Hän sanoi jäävänsä keikkatauolle ja menevänsä avoimeen yliopistoon lukemaan taidehistoriaa. Ja miksi, niin siksi, että hän kokee aivojensa surkastuneen joutuessaan jatkuvasti kelaamaan omaa elämäänsä, omia tekemisiään, ja koitti aika tutustua taiteen mestareihin ja heidän luomisprosesseihinsa. Artisti Sunbergia kiinnostaa ihmisen luovuus.
Ja se on minusta hienoa! Etenkin, kun olen ollut musiikista kuulevinani, että artisti on kolmannella albumillaan joutunut antamaan periksi levy-yhtiölle, markkinavoimille tai jollekin ulkopuoliselle voimalle, eikä musiikki ole yhtä aitoa ja ihanaa kuin aiemmilla albumeilla parhaimmillaan. Iskelmäperinteestä ammentaminen ja sen vääntely lähes tunnistamattomaksi oli hieno juttu, joka viimeisellä levyllä tuntui muuntuneen yksioikoisemmaksi ja trendejä kosiskelevammaksi. Itse koin sen jo hieman tylsäksi, vaikka levy massalle parhaiten myikin.
Luulen, että Chisu tietää tämän myös ja haluaa muutoksen kurssiinsa.
Ilmoita asiaton viesti
Kuules Mikael: Musiikkimakuja on melkein yhtä monta kuin on kuuntelijoitakin. Jotkut eivät kestä kuulla muuta musiikkia kuin kirkkouruilla soitettuja virsiä (olen soittanut myöskin kirkkourkuja).
Toiset taas eivät siedä muuta musiikkia kuin paholaisheavymetallimusiikkia.
Sitten toiset tykkäävät pelkästään tikkisahalla soitettua musiikkia (itse olen mieltynyt sahansoittajana enempi moottorisahalla soitettuun musiikkiin). Toiset taas ovat mieltyneet harpun näpelöimiseen (nyt en tarkoita naisia). Tuolla taivaan puolella kuulemma harppu on kovassa huudossa. Jne. jne. Jokin musiikkilaji taas on suoraan hanurista.
Ilmoita asiaton viesti
Ostan lähes kaikki edellisten tekstien argumentit. Ainoastaan tästä on syytä hieman keskustella:
”Uskon että jokaisella meistä on rajoitettu, ei rajoittamaton, määrä esimerkiksi melodian muodossa ilmi tulevia musiikillisia ideoita, jotka voisivat olla aidosti mielenkiintoisia”
Minä en usko. Tunnen satamäärin luovaa työtä tekeviä ihmisiä, enkä montakaan, jolla olisi yhtäkään melodiaa hallussaan, saati mielenkiintoisia. Leipälajien ideoiden määrä tai laatukaan ei ole mikään vakio, vaan siinä esiintyy suuria vaihteluita jo alan osaajien kesken, puhumattakaan siitä valtaosasta, joka ei ole ideoinnin suhteen ylipäätään millään lailla valveutunut – eikä osoita suuren suurta resurssia sellaisia suoltaakseenkaan.
Beatlesin olen mieltänyt kutakuinkin kuten Pesonenkin, että kyse on suunnattomasta sattumasta, jossa kaksi kertaa yksi tekee muutamaa kertaluokkaa isomman tulon. Tässä joku päivä joku mainitsi radiossa, että Beatlesin tuotanto oli parhaina aikoin hysteerisen nopeaa ja laadukasta kaikessa määrässäänkin. Tää on musta mielenkiintoista, siis se että miten laatu määritellään. Ei varmaankaan tuotoksen teknistä laatua, vaan varmaankin sitä, kuinka idearikasta melodian kulku ja sovitustyö on. Tämä tällainen on käsittääkseni niitä harvojen lajeja ja miten vieläkin harvmpien joukkoon päästään riippuu uskoakseni jostain sellaisesta yksilön (tai kaksilon, jos kuten piitles) yhtälön laadusta, jota tapailin tuolla abcd-listauksessani. Beatlesin tuotannon tehokkuuden taustalla täytyy olla myös neroinkohtaamisen aiheuttaman innostuksen aikaansaamaa luovuuspursketta, jolloin kuumaa rautaa on myös taottu.
Tuo trauman purku on uskoakseni käypäinen selitys puhtaalle taiteelliselle luovuudelle, joskin uskon ihan kunnon musaa tehdyn muistakin lähtökohdista. Itseäni vielä tutkiskellen kun en muiden prosesseja juuri tunne, niin mulla oli aina kytenyt haave tehdä musiikkia, mutta aina kun yritin miettiä millaista se sitten olisi (=säveltää, kaiketi), niin päässä jympytti pelkkiä yksitoikkoisia biittikuvioita. Sellaista, jota olen sen koommin kutsunut dj-tasoiseksi sävellystoiminnaksi, sämpläyksenomaiseksi jytkeeksi, jota likipitäen jokainen dj kykenee suoltamaan (mikään ei estä diijeitä kehittymään paremmiksikin periaatteessa, mutta jostain olisi ideoita ammennettava ja se ei ole aivan itsestään selvää aina).
Itselleni musiikillinen ideointikyky ”ilmestyi” vasta siis todellakin varmaankin, kun olin joutunut rassaamaan tunteitani tarpeeksi suurilla, elämän mittaisilla asioilla. Ja koska ideoita tulee niinkin paljon unessa tai heräämisen horteissa, on aika selvää, että alitajunnan prosessoinneilla on touhussa suuri merkitys. Tuotoksen taso/mielenkiintoisuus/ tylsyys on omalta kohdaltani vielä koko lailla arvioimaton asia, mutta kiinnostaa siitä sen verran ottaa selvää, että ainakin yritän kovin oppia esitystekniikkaa kylliksi, jotta sitä voisi jollain taholla kuunteluttaa.
Ideattomuutensa kautta tylsän kuuloista musiikkiakin esiintyy paljon, vaikka onkin totta että makuja on paljon ja ideat voivat olla muuallakin kuin sävelkuluissa. Niiden luovuudesta innostun itse kuitenkin eniten ja uskoakseni samoilla eväillä esim Beatles pitkälti onnistui ylittämään jopa isot aikaikkunat. Itselleni sen lajityypin ideointi edustaa musiikin kuningaslajia, oli musiikin genre miltei mikä hyvänsä.
Ilmoita asiaton viesti
Musiikillisten ideoiden yksilökohtaisesta rajoittuneisuudesta puhuessani luonnollisesti sisällytän joukkoon rajoitettuuden tasan nollaan. On valtava määrä LUOVAN ALAN AMMATTILAISIA joiden ideoiden määrä on rajoitettu tasan nollaan nyt ja aina. Ennen he opettivat sääntöjä konservatorioissa ja akatemioissa, nyt he opettavat ”luovuutta”. Herra varjele minä sanon vaikkei kyllä taida auttaa!
Ehkä Beatlesin selittämiseen ei riitä pelkästään supersattuma Lennonin ja McCartneyn sattumisesta samaan bändiin, vaan tarvitaan myös jokin tekijä joka ”ajoi” luovaa toimintaa pakonomaisella vimmalla. Näyttää siltä että Lennon oli juuri maksumiehenä tästä kaikesta, hänen hermonsa hiukan brakasivat (Help!). En usko että siitä yleisön hysteerisyyttä, bisneksen välinpitämättömyyttä ja hotellikuolemaa pelkästään voi syyttää, vaan syyn täytyy olla itse luovan toiminnan, sen joka teki Beatlesista sen mitä se todellisuudessa oli eli täysin poikkeuksellisen ja käänteentekevän, ytimessä. Mitä tämä käytännössä oli, minulla on oletukseni mutta ne ovat vain vahvoja oletuksia.
Jos sinulla on omasta mielestäsi tylsiä ideoita niin syleile sitten niitä niin kauan että muuttuvat joksikin muuksi tai selviää että ne pitää ehdottomasti hylätä. Onhan Stooges tai monet sakraalimusiikin muodot tavallaan tylsää mutta aina vain niitäkin tekee mieli kuunnella koska niissä on ns. aitoa asiaa.
Dj:t ovat usein graafisten suunnittelijoiden kaltaisia musiikillisten cocktailien sekoittelijoita, sounds designereita. Jos vain hämmennät soppaa niin ei se soppa siitä miksikään muutu, se on keitetty jo. Syö se. Sounds designereita ovat myös monet tuottajat ja virheellisesti säveltäjiksi tituleeratut hahmot.
Ehkä taiteellisen idean substanssi on yhdistettävissä sen sisältämään perusdispositioon. Perusdispositio voi olla puhtaan rakenteellinen, käsitteellinen tai jollain muulla tavalla symbolinen. Jos se on kovin intertekstuaalinen niin ainakin meikäläisen kiinnostus laimenee ja äänestän jaloillani.
Ilmoita asiaton viesti
Sen mäkin opin biisintekokurssilla ja joitain opaskirjoja lukiessani, että lähes kaikki musiikista kirjoitettu, nuotitus eritoten, on todellakin vain tapahtuneen dokumentointia. Sitä on toki syytä tehdä, jotta tieto säilyy, mutta ainoastaan musiikissa itsessään voi kuulla luovuuden. Eikä opetusta voi päästää kahlitsemaan luovuutta, enkä toki silti väitä että oppi luovuuden tiellekään automaattisesti kampeutuu. Mutta että luovuutensa hetkillä on turha miettiä sääntöjä, jotain tulee jostain ja antaa tulla vaan. Dokumentoitukoon myöhemmin. Kaikenlaista kun vaan alkaa opettelemaan saa prosessin tärkeysjärjestyksestä äkkiä väärän käsityksen, koska ne jotka opettavat opettavat vain oppimaansa, eivätkä sitä luovuutta. Tätä Pesonenkin kenties mietti (on niin vaikeita nuo lauseet välillä että pari *sävel*askelmaa jos kykenet laskeutumaan niin kommunikointi helpottuu;)? En yhtään ihmettele, jos rokkarit ylpeilevät sillä, etteivät (muka) tunne nuotteja.
Jos tuo tylsien biisien syleilyhommeli oli mulle, niin pitää tarkentaa, että nyt en koe että ideat olisivat tylsiä. Eivät sen jälkeen kun sain tunteet mukaan kehitystiimiin. Ennen tunnesisältöä keksin pelkkää jumputusta, tunnesisällön jälkeen alkoi tulla melodiaa. Mutta se mitä en tiedä on ovatko sävelmät kiinnostavia kenenkään muun mielestä. Ilmeisesti sen suhteen esiintyy säveltäjillä, tuottajilla ja kaikilla yleisestikin epävarmuutta, niin paljon esiintyy kaikenlaisia hylsyjen-kautta-menestykseen-tarinoita. Viimeisimpänä kuulemanani Jori Sjöroosin sävelmälaarin pahnanpohjimmainen, josta PMMP:lle lopulta aika isot radiosoitot.
Silti nyt, kun en juuri tunnu pystyvän vaikuttamaan etenkään noihin unista ponnahtaviin sävelmiin, on mielenkiintoista millaisia ne ovat, sekä ylipäätään että perioideittain. Tuntuu, että ideoissa kuuluu kaikki mitä olen ikinä kuullut. Se kappale joka kaiken aloitti soi tosi vahvasti päässäni herättyäni ja itse ihmettelin että onko tämä joku olemassa oleva biisi vai mikä, kuulostaa jotenkin tutulta. Pari musiikkia harrastavaa kaveria kuunteli sävelmää ja toinen kuuli siinä Puff Lohikäärmeen, toinen Venäjän kansallislaulun. Itse en keksinyt mitä olin kuulevinani, ennenkuin monen päivän päästä löysin etsimäni: Miljoonasateen ”Laukauksia viulukotelossa”. Mutta ei se se ollut, yksi miltsisateen biisin lyhyt riffi sivusi jotenkin oman ilmestykseni säkeenpätkää ja siitä yhtäläisyyden tunne.
Sen jälkeen olen joissain biiseissäni kuullut samaan tapaan Poguesta, joissain Duran Durania. Yhtä luulin Johnny Cashin ”Hurt”-kappaleeksi, muttei se ollut sinne päinkään lopulta kun Hurtin kuuntelin. Jossain kuuluu joku tuttu virsi, jossain toisessa Nils Holgerssonin tunnari töllöstä. Muttei ne niitä ole, enkä koe että toimittaisin omia teoksiani yhteenkään noista genreistä, vaan johonkin uuteen ja määrittelemättömään. Mutta koska referenssiä on vähänlaisesti kovin uudesta musiikista (ehkä, tai sitten en tunnista tai tajua) olen miettinyt, että onko kaikki mihin alitajuntani tuntuu nojaavan liian vanhaa kamaa kiinnostaakseen ketään tänä päivänä? Toisaalta päivittäin kuulee listamusaa, joka on kasattu vaikka kuinka vanhoista ja kuluneista aineksista (melodia, soundi etc), ettei sellainen tieto nähtävästi välttämättä ”vanhene”.
Ilmoita asiaton viesti