Stooges vastaan Sabbath

Kuluvan kesän soundtrackiin todennäköisesti keskeisinä kuuluvat Stoogesin Ready to Die ja Black Sabbathin 13. Jo kulahtaneeksi kliseeksi alkaa muodostua että ikäloput pyyhkivät lattiaa nuorilla haastajilla mutta eihän sekään ole vielä valheeksi muuttunut.

 

Stooges julkaisi ensilevynsä vuonna 1969 ja on sittemmin tullut liitetyksi punk rockiin, mikä on virhetulkinta. Black Sabbath julkaisi ensilevynsä vuonna 1970 ja on sittemmin tullut liitetyksi heavy metaliin, mikä myös on virhetulkinta. Näissä tulkinnoissa on sitä vikaa että molemmat ovat jälkiviisaita ja jälkiviisaudessaan anakronistisia eivätkä kykene osoittamaan kunnioitusta itselleen kohteille vaan näiden heikommille jäljittelijöille. Tosin on kyseenalaista missä määrin punkbändit edes yrittivät jäljitellä Stoogesia tai hevibändit Black Sabbathia, ainakaan ne eivät kyenneet siihen jos yrittivät.

 

Black Sabbathin ensilevyn ilmestyttyä helmikuussa 1970 moni vertasi sitä Stoogesin puoli vuotta aiemmin ilmestyneeseen debyyttiin. Yhteys ei näyttäisi välttämättä täysin katkenneen sillä aivan vastikään julkaisivat molemmat orkesterit uudet levynsä niin alkuperäisillä kokoonpanoilla kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista. Reilun kuukauden sisällä, Stooges ensin, Sabbath sitten. Kuten varsinaisella peliajallakin, jatkoerässä avauspotkun suorittaa Stooges.

 

The Stooges masinoi kolme loistavaa kiekkoa vuosina 1969-1973 ja katosi mahdottomuuteen. Uuden tulemisensa he suorittivat vuodesta 2003 alkaen millä ajalla on kitaristi Ron Asheton ehtinyt kuolla ja tulla korvatuksi Raw Powerilla (1973) soittaneella Sonyn kansalliselle johtajatasolle saakka edenneellä insinööri James Williamsonilla. Black Sabbath taltioi neljä mahtavaa albumia vuosina 1970-1972 muttei suostunut katoamaan edes mahdottomuuteen vaan jatkoi hiipuen lopulta kitaristi Tony Iommin sooloprojektiksi jonka maukkuudesta voi keskustella (Iggy Popilla sentään oli kanttia olla kutsumatta 80- ja 90-lukujensa taustayhtyeitä Stoogeseiksi). 90-luvun lopulta lähtien orkesteri on esiintynyt alkuperäiskokoonpanossaan silloin tällöin, tällä kertaa ei aivan koska rumpali Bill Wardin korvaa Brad Wilk (liekö valittu lähes saman nimen perusteella jos anagrammeja katsotaan, k ja l ovat lisäksi vierekkäiset kirjaimet paitsi aakkosissa, myös nykyaikaisen kirjoituskoneen näppäimistöllä; rumpalinvaihdoksen voi siten tulkita myös lyöntivirheeksi l. typoksi).

 

Vuoden 2013 kevät ja kesä merkitsee siis kahden väärinymmärretyn ja vanhenevan rock’n’roll-yhtyeen yritystä tavoittaa entisaikojen loistokkuutta aivan kuin Rolling Stonesin kiusaksi jos ei muuten. Rolling Stones nosti riman ikämiesrokkareiden aikaansaannosten vertailussa erittäin korkealle vuoden 2005 A Bigger Bangilla. Stones on kuitenkin koko ajan ollut olemassa ydinkolmikon Jagger-Richards-Watts osalta ja erittäin aktiivinen, vierivä mopo ei ole ruostunut mitä nyt välillä vähän laskenut öljyjä pihalle. Stooges ja Sabbath taasen ovat vähän nyky-Whon tapaan tyylipuhtaita reunion-bändejä jotka elävät kadonneen kipinän etsinnästä. Viagran voimalla, voisi irvileuka äityä lohkaisemaan. Olisikin mukava jos The Who vielä paiskaisi uuden levyn ulos kuluvana vuonna, on nimittäin vuoden 2006 Endless Wire sen verran vaisua tavaraa aivan kuten Stoogesin paluulevy Weirdness (2007).

 

Sekä Stoogesin että Sabbathin uutuuksista paistaa läpi huolellisuus laulupuolella ja sanoituksissa. Rockin ehkä keskeisin tunnusmerkki verrattaessa sitä ”muuhun” musiikkiin oli sanoitusten vetoavuus ja parhaiden tekijöiden tapauksessa ennennäkemätön korkeatasoisuus, kuin myös laulusuoritusten häpeämätön röyhkeys. Nämä asiat liittynevät väistämättä toisiinsa. Vaikka vokalisointi onkin pätevää, ei näillä levyillä ikävä kyllä kuulla Iggyn riipivää karjumista eikä Ozzyn levottomuutta herättävää ylärekisteriä.

 

Stoogesin ja Sabbathin paluu menneisyyden kaukaloille herättää väkisinkin ajatuksen halusta oikaista väärinkäsityksiä. Molemmat kerran loisteliaat orkesterit ovat huomattavissa määrin veistäneet musiikin maailmaa ja musiikinkuulijoiden tajuntaa ja nyt ikään kuin esittävät omat kommenttinsa omiin tekemisiinsä. Tätä me oikeastaan tarkoitimme. Stoogesin Ready to Die on kuin b-versio Williamsonin-aikaisen kokoonpanon aikoinaan 70-luvulla julkaisematta jääneistä äänityksistä, jotka ovat putkahtaneet ilmoille vaihtelevilla otsakkeilla (Kill City ym.) ja Black Sabbathin 13 kuin b-versio kaikkien neljän ensimmäisen levyn materiaalista tavaran muistuttaessa ehkä lähimmin Master of Realityä (1971). Ideat ovat kauhtuneet mutteivät käyttökelvottomat, kaukana siitä, mikä alleviivaa käsitystä musiikin luonteesta omavaltaisena uudelleentulkintana, oikaisuna.

 

Vuonna 1970 havainnoitu yhteys bändien kesken on tullut unohdettua jo aikapäivää sitten mikä ei tarkoita etteikö se olisi olemassa: Mitään tekemistä näillä yhtyeillä ei ole milloinkaan keskenään ollut mutta niiden voi aikoinaan ajatella vastanneen samankaltaisiin tarpeisiin musiikissa, ne ovat välttämättömiä jäseniä rockin ruumiissa. Nyt ne vastaavat uudelleen keskenään samankaltaisiin tarpeisiin. Geezer Butler on runoillut 13:lle kappaleen Zeitgeist jossa Ozzy Osbourne laulaa ”I’m falling through the universe again – down among a dead man’s vision”. Filosofi Hera-keitoksen mukaan kukaan ei astu kahta kertaa samaan virtaan mutta Geezer ja kumppanit näyttäisivät ainakin yrittävän, hyytävän sivuvivahteen kera mutta kumminkin.

 

Brad Wilk on rajusti vääntävä rumpali kuten Bill Wardkin mutta hänen tekemisistään puuttuu Wardin jazzmainen monisyisyys ja klassisen perkussionistin päättäväinen ohjaavuus. Samoin tein kappaleista puuttuvat kaikkein villeimmät taitteet sekä tempojen ja sävellajien monimuotoisuus. Tästä huolimatta Black Sabbathin 13 on soitannallisesti verevä esitys ja nautittavaa kuunneltavaa. Huvittavalla tavalla Stoogesin luolamiesmäinen halonhakkaaja Scott Asheton muistuttaa uudella levyllä otteiltaan enemmän Wardia: Standardimaiset bulkkiratkaisut ja läpisoittelu puuttuvat, tyylillinen avoimuus jazziin ja klassisen musiikin itsestäänselvyyksiä kaihtavaan tempon- ja groovenkäsittelyyn vallitsevat.

 

Julistamani kamppailu Stoogesin ja Sabbathin kesken on myös kamppailu kahden erinomaisen kitaristin, James Williamsonin ja Tony Iommin välillä. Ei ole sattumaa että molempia verrattiin uransa alkuvaiheessa Jimmy Pageen ”jolta puuttuu jotain”. Kummankin asennoituminen soittoonsa on parhaimmillaan sisältöesteettinen ja huonoimmat tuloksensa he saavuttavat erkaantuessaan tästä asenteesta. Tässä kohtaa molemmat yhdistyvät tukevasti punkrockin ideamaailmaan mutta tämä tulkinta on jälkiviisas ja siksi ansaitsee huomiota vain nokkavana reunahuomautuksena. Sitä paitsi punk kadotti kaiken arvokkaan itsestään niinkin varhain kuin 1977 muututtuaan sisäsiittoisen kuppikunnan irvikuvaksi ja myöhemmin merkilliseksi uskonlahkoksi.

 

Myös Stoogesin uutuuden musisoinnista loistavat poissaolollaan ne villeimmät taitteet, vertailut Funhousen ja Raw Powerin tykitykseen kannattaa lopettaa tähän. Stooges pääsee sinänsä rehvakkaan häpeilemättömällä jytinällään kuitenkin Sabbathia lähemmäs entisaikojen maailman katarttista, puhdistavaa latausta siinä missä Sabbath tarpoo tukevasti yön varjoissa. Sabbathin uutuuden kappaleita tarkastellessa havaitsee myös entisenlaisten modulaatioiden, usein kokosävelaskelen verran ylöspäin, puuttumisen. Tähdenlennot eivät enää äkkiarvaamatta asetu valaisemaan öistä taivaankantta. Kenties Sabbath onkin sitten valmiimpi kuolemaan kuin Stooges ja albumien otsakkeet kuuluisi vaihtaa päikseen.

 

Stooges lyö Sabbathin parilla jatkoaikaosumalla 5-3. Yritykset astella omiin jälkiinsä tuottavat molempien tapauksessa nautittavaa musiikkia mutta jäljessä loistaa kadonneen kesän hehku. Ehkä näitä kuitenkin pitäisi alkaa kuunnella vasta syksymmällä.

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu