Endlessly With No Return

David Gilmourin muusikkouden äärimmäinen ensiluokkaisuus ja Nick Masonin hienostunut temponkäsittely ja agogiikka, siitä on Pink Floyd tehty. Mutta se oli tehty paljon muustakin: Syd Barrettin silkasta neroudesta, Roger Watersin konseptuaalisesta perinpohjaisuudesta ja terävä-älyisistä sanoituksista, Rick Wrightin hengittävästä ja tyylikkäästä, muotoa luovasta kosketinsoitintyöskentelystä. Ne on menetetty. Menetetty on myös paremmanpuoleiset sävellykset ja jäljelle on jäänyt keskitason jännityselokuvan ääniraidan täytettä.

Kuulostelin marraskuussa Pink Floydin uutuutta The Endless River sen verran kauhuissani etten ostanut levyä kuin vasta nyt, alennusmyynnistä. Valitsemani versio on blu-ray jonka sisältämään stereofoniseen otantaan tähän kirjoittamani arvio perustuu.

Olen Pink Floyd -fani mikä tarkoittaa että olen kiinnostunut esimerkiksi yhtyeen jäsenten vanhempien ammateista tai lapsuudenkotien sijainneista. Pink Floyd sisältää minulle mystis-mytologisen viestin jonka avaaminen on jokaisen fanin tehtävä. Tuskin tulee tehdyksi kuitenkaan. Fanittaminen on raskasta puuhaa enkä Pink Floydin lisäksi olekaan kuin Beatles- ja Who-fani, joskin minusta on viimeiset 20 vuotta tuntunut että olen hiljalleen muuttumassa myös Rolling Stones -faniksi. Tilanne siltä osin toistaiseksi epäselvä.

Ikääntyneet rockyhtyeet julkaisevat yleensä huonoja levyjä, sen tietävät kaikki. Orkesterit jatkavat varamiehisyyttään avustettuina loputtomiin vaikkei paluuta entiseen ole. Äskettäin ilmestynyt joskus niin uljaan ruotsalaisen Leather Nunin uusin albumi Whatever on enimmäkseen kuuntelukelvoton l. myötähäpeän tuolla puolen. Odotamme syyhyten pääsevämme lyömään näppimme The Whon uutukaiseen joka tulee varmasti. Olemaan jotain hyvin epämiellyttävää.

Kummallisia toiveita ei siis ole kohtuullista Pink Floydin jäljellä olevan kaksikon Mason-Gilmour aikaansaannokseen kohdistaa. Mutta olkoon tämä sitten sellaista fanikirjoittelua.

Yhdeksisen vuotta sitten David Gilmour julkaisi albumin On an Island joka pitää sisällään uuden melodisen tematiikan. Se on siis aikaisempaan verrattuna uutta musiikkia vaikka kappaleet lainailevatkin toinen toistaan, kyseessä on siis teema-albumi. Siinä Pink Floydin levyiltä tutut ääniefektit on paketoitu Floydin konseptualismista riisuttuun impressionistiseen kuosiin ja lopputulosta voi luonnehtia tyydyttäväksi. Mitään erityisen vahvoja sävellyksiä On an Island ei tarjoa kuten eivät Pink Floydin kaksi viimeisintä edeltänyttä levyäkään, rasittavan kireä A Momentary Lapse of Reason ja teennäinen The Division Bell. Vaikkeivät sävelmät On an Islandilla vahvoja olekaan, ovat ne kuitenkin mieleenpainuvia ja kivoja, olemassa itsenäisinä sävelminä. Toisin on Endless Riverin kappaleiden laita.

The Endless Riverin sävelmämateriaali on vanhaa Floyd-katalogia ja Gilmourin tuoreinta soololevyä (ks. yllä) paikoin jopa karakteristisin osin lainailevaa. Paikoitellen voi puhua vanhan toisinnosta vain selkeästi heikennetyssä muodossa. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet ääniefektit on riisuttu konseptualistisesta – symbolistisesta – luonteestaan muttei niillä mitään muutakaan luonnetta ole eikä niiden pintataso kommunikoi muun musiikin esteettisen pinnan kanssa millään kiinnostavalla tavalla. 80-luvun alkupuolelta lähtien on kaupoista saanut FM-syntetisaattoreita joiden preset-valikoimaa hyödyntämällä voi parilla napinpainalluksella loihtia yhtä vaikuttavan äänimaailman.

It's What We Do on Shine On You Crazy Diamondin intron toisinto tällä kertaa e-mollissa. Kappale sisältää sitaatin jonka mielekkyys on vähintään kyseenalainen. Sum on kuin On an Islandin The Blue; Unsung jatkaa samasta. Anisina on tyhjänpäiväinen pysäytyskuva Us And Themistä, jonka älykästä sointuprogressiota (Rick Wright!) korvaamaan ei Gilmourilla ole esittää mitään.

On Noodle Street nostaa pintatasoon parinkymmenen vuoden takaisen chill / triphop -boomin tyylittelyt ja Pink Floydin 70-luvun levyjen hyvin pinnalliseksi jääneen jäljittelyn. Nyt vain asialla on Pink Floyd itse. Allons-Y rippaa Run Like Helliä aivan suoraan, joskin sen jälkiosaa Allons-Y (2) voisi kenties kutsua hetkeksi hyvää musiikkia. Se onkin ainoa hetki The Endless Riverillä. Stephen Hawkingin syntesoijalla tuottaman puheäänen sovittaminen muihin ääniin kappaleessa Talkin' Hawkin' on yhtyeelle epätyypillisesti tökeröä tekoa; soinnit, rytmit ja tempot raidalla kommunikoivat keskenään harvinaisen huonosti. Levyn ainoasta laululyriikasta, kappaleessa Louder Than Words, vastaa Gilmourin vaimo, myötähäpeäspesialisti Polly Samson.

Kuten alussa mainitsin, David Gilmourin ilmiömäinen kitaransoitto häikäisevine teknisine valmiuksineen kuten omintakeisine sormi- ja kampivibran yhdistelemisineen tai kielen samaan aikaan vastakkaisiin suuntiin (otelautakädellä ylös- ja vibrakammella alaspäin) taivuttamisineen on edelleen laatuluokituksessa priima-plus. Nick Masonin luonteeltaan mietiskelevää rumpujensoittoa ainakin minä kuuntelen vielä mieluummin kuin Gilmourin soolobändin erinomaista Steve DiStanislao'a. Rick Wright osallistuu levyntekoon haudan takaa mikä lienee osaltaan ollut vaikuttamassa sävelmateriaalin vähäverisyyteen; Wrightin tunnusomaiset musiikin muotorakennetta tukevat symbolisesti vahvat ratkaisut kuten doorista kirkkosväellajia lainaava mollin neljännen asteen duuri-noonisointu Shine On You Crazy Diamondissa puuttuvat kokonaan.

Syd Barrettin lähdettyä muodostui Pink Floydin musiikki ainutkertaisen kiinnostavanmuotoisen ryhmätyön tuloksena. Watersinkin poistuttua on kyyti ollut karua ja nyt Wrightinkin osallituttua ryhmätyöskentelyyn enää taltioidussa muodossa ovat musiikin puutokset rotkon tai kanjonin syvyisiä. Jos Gilmour saisi päähänsä erota Pink Floydista voisi Nick Mason julkaista yhtyeen nimellä todennäköisesti parhaan äänilevyn sitten The Final Cutin, kokoelman holofonianukella lentokentältä äänitettyjä tehosteita.

Pakkauksen graafisen materiaalin toimittajan suhteen on menetelty toisin kuin muusikoiden eli huhtikuussa 2013 kuolleen Storm Thorgersonin jäämistöstä ei ole kaivettu kuvamateriaalia The Endless Riverin kääreeseen. Elossaolemisestaan huolimatta tämänkertaisesta kannesta vastaava kolmikko yltää samaan kuin muusikot levylläkin.

Ehkä Mason ja Gilmour halusivat myydä vielä "jotain" meille jotka kuitenkin ostamme levyn. Alennuksesta jos ei muuten. Aika korkeaan kurssiin silti menee koska muuta iloa äänitteestä tuskin kelleen lienee kuin että hifiharrastajat voivat nyt uudella vuosituhannellakin päivittää laitteistonsa Pink Floydin uusimman levyn mukaan. Äänenlaadusta ei tingitä vaikkei äänen laatu kaksinen olekaan.

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu