Hupparikansa ja tuulipukukansa

Joskus ennen kaupasta sai amerikkalaismallisia puuvillakankaisia urheilupusakoita joissa oli kaula-aukossa noin viidentoista senttimetrin mittainen vetoketju. Nuo asusteet ovat mielestäni tyylikkäitä ja monikäyttöisiä. Ovat myös kestäviä.

 

Tänään hupparit ovat syrjäyttäneet nuo mainiot vetimet lähes täydellisesti. Jos jossain erikoisliikkeessä puolikkaalla vetskarilla varustettuja pitkähihaisia urheilupaitoja onkin, niiden materiaaliksi on vaihtunut jokin “tekninen”, “taktinen” tai muuten vaan verihyhmää ja lännensankaria yhdistelevä kolkko, kelmumainen ja muovinen kuosi. Puhumattakaan että modernit tuotemerkit ovat paljon ikävämmän näköisiä kuin vanhan ajan Dunlopit ja Donnayt. Värit ovat tietenkin myös kamalia.

 

Hupun lisääminen vaatteeseen ei ole vaikeaa ja hupusta on paljon potentiaalista hyötyä. Sillä voi suojata päätään vihmonnalta ja sen voi vetää silmilleen jos työpalaveri alkaa pitkästyttää. Ilmankos minäkin näen hupparijuntin useimmiten peilissä ja hänen työpaikallaan.

 

Mutta ikävän tyylitön huppari on. Vanhan ajan hiihtoanorakki – saako niitäkään enää mistään – on paljon hienompi. Oikeastaan nykyinen puuvillahuppari on kaikista hupullisista vaatteista kaikkein hölmöimmän näköinen. Joskus ennen vanhaan muodit tulivat ja menivät muutaman vuoden jaksoissa, tai ainakin sellaiseksi tuo oli hahmotettavissa. Hupparit ja kaameat keinomateriaali-lippikset ovat kuitenkin jääneet tatittamaan muodin korvikkeena jo yli neljännesvuosisadaksi. Nuorten tavat ovat tarttuneet myös vanhempiin. Hyvin pukeutuvaa rouvaa ei parane irviä hänen sosiaalisesta taustastaan koska hän alkaa jo kaivata Unescon suojelua.

 

Muoti näyttäisi tulleen jotenkin valmiiksi päätyneenä tilaan jossa muotitietoiset pukeutuvat huppareihin ja muodista piittaamattomat hupullisiin tuulitakkeihin. Kaikki he kuuntelevat heviä tai humppaa. Nykyään punkkaritkin tuntevat paremmin Kai Lindin tai Paula Koivuniemen kuin Dead Kennedysin levytettyä tuotantoa. Punkkareilla on hupparit.

 

Reilu vuosi sitten kävelin smokissa Helsingin trendikkäimpään alakulttuuribaariin Steamiin eikä minua palveltu eli yksikään tiskin takana pyörivistä lukuisista tarjoilijoista ei noteerannut seisomistani aivan baaritiskissä kiinni (asiaan perehtymättömille tiedoksi: baaritiskillä seisoskelevalta asiakkaalta pitäisi henkilökunnan kysyä, mitä hänelle saisi olla). Paikka oli täynnä kolmikymppisiä tyttöjä ja poikia huppareissaan. Koska heitä palveltiin, olen lähellä tehdä johtopäätöksen että pukeutumisesta on elämässä hyötyä.

 

Tuulitakit sen sijaan päivystävät yhä ns. Liitosalueella, Pukinmäen, Pitäjänmäen tai Oulunkylän kaltaisissa eksoottisissa paikoissa. He ovat vanhanaikaisia ja kuuntelevat cd-levyltä teknoa joka on yli viisi vuotta vanhaa. Joku saattaa kuunnella ZZ Topiakin. Kulkupelinä monella on oma auto, japanilainen kaksilitraisella koneella. Tuulitakin huppu on tiheämpää kudelmaa kuin hupparin huppu mutta keinokuituisena ja ohuempana vähemmän lämmin. Tuulitakkipukeutujalla onkin takin alla lämmin pusero eli hän harrastaa kerrospukeutumista, mikä kertoo ulkona oleskelemisesta. Koska huppu ei juurikaan lämmitä, sen alla näkyy usein pipo.

 

Huppariin pukeutujalla on vaikea valintatilanne, mitä pukea lämmikkeeksi hupparin päälle. Ehkä hänen pitää vain välttää Pukinmäessä käyntiä. Eihän ravintoloissakaan ole enää nykyisin naulakoita ja toisaalta tuulitakki ei tule kyseeseen.

 

Jos haluat vastustaa muotia, teetä itsellesi Paula Koivuniemen kuvalla varustettu tuulitakki.

 

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu