Beatlesin reseptio ja tarinan teleologisuus

Beatlesin reseptiota on kuluneina vuosikymmeninä haitannut neljä seikkaa: fetisistisyys, sensaatiojournalistisuus, henkinen vandalismi ja salailu.

 

Fetisismiä edustaa biografi Philip Norman joka ihailee Beatlesia koska hän ihailee John Lennonia, joka hänen mielestään muistuttaa Bob Dylania. Dylan taasen on 50-luvun amerikkalaisten beatnikkien eli koko maailman ylimpien makutuomareiden suosikki, mikä perustuu maailmansodan jälkeisten arvojen ja käytäntöjen sosiologistisuuteen. Sosiologismi tarkoittaa sosiologialle tavanomaisten kysymyksenasettelujen ja menetelmien soveltamista sosiologian ulkopuolella eli kaikkialla halutaan nähdä sosiologisuutta. 50-luvun maailma suhtautui pakkomielteisesti jengeihin, jotka ovat sosiaalisia yksiköitä, ja kuin tilauksesta Beatles eli Mick Jaggerin sanoin ”nelipäinen hirviö” on liiankin herkullinen jengi. Rockyhtye mukanaan liikkuvine henkilöstöineen, joiden suhteissa ammatillisuus ja henkilökohtaisuus risteilevät kuin saippuaoopperassa ikään, muodostaa kansatieteellisen yksikön josta käytetään nimeä ryhmä (engl. band).

 

Onkin kiintoisaa nähdä milloin beatnikkien henkinen yliote maailmasta lakkaa? Beatles tutustui Hampurissa loppukesällä ja syksyllä 1960 nuoriin saksalaisiin taideopiskelijoihin jotka kuuluivat alakulttuuriin jonka jäsenet kutsuivat itseään exeiksi, mikä on lyhenne eksistentialisteista. He olivat ranskalaisuutta ihailevia nuoria saksalaisia beatnikkejä. Onkin mielenkiintoinen yhteensattuma että yhtye käytti nimeä The Beatles ensimmäisen kerran juuri esiintyessään Hampurissa ensimmäisen kerran, mikä tapahtui 17.8.1960. Runoilija Royston Ellis oli johdatellut beatleja beatnikkien ajatusmaailmaan Liverpoolissa aikaisemmin tuona samana kesänä.

 

Eräänlaista fetisismiä edustaa myös Paul McCartney halukkuudessaan esitellä itsensä hyvin taiteellisena tyyppinä jo nuoresta pitäen. Se semmoinen taiteellisuus oli näet enemmänkin hänen nuoremman veljensä Michaelin ominaisuus siinä missä Paul oli kaikesta päättäen tavallinen kaveri joka soitti bändissä. Beatles on siis hyvä koska Paul mukamas muistuttaa veljeään. Tyhjäntoimittaminen näyttäisi paremminkin olleen nuorten Paul McCartneyn ja George Harrisonin harrastus, eiväthän he olleet kiinnostuneet myöskään urheilusta (mikä onkin jälleen yksi mielenkiintoinen tilastollinen Beatlesia koskeva sattuma; kukaan neljästä ei oikeastaan kannata mitään jalkapallojoukkuetta).

 

Sensaatiojournalistisuutta ovat helpot tulkinnat jotka nojaavat karkeistettuihin tai peräti vääriin käsityksiin esim. kulttuurihistoriasta tai musiikin rakenteista. Sensaatiolehtien toimittajat ovat mestareita niittaamaan kasaan ties minkälaisia ajatuskehitelmiä aivan mistä nyt sattuvat jonkinlaisen otteen saamaan. Pelkän sovinnaisuuden pitäminen objektiivisena faktana on sensaatiojournalismin piirre.

 

Henkistä vandalismia ovat väitteet jotka itse asiassa perustuvat johonkin muuhun väitteeseen, jota ei sanota koska sen tiedetään mahdollisesti olevan väärä. Vaikuttaa esimerkiksi vahvasti siltä että Amerikan kristillisten piirien vuonna 1966 käynnistämä Beatlesia vastustava kampanja ei pitänyt Beatlesin epäkorrektiutta pohjimmaiselta luonteeltaan uskonnollisena tai hengellisenä vaan poliittisena. Mutta kommunistisyytöksiä ei voitu esittää kovin paljon koska niille ei löytynyt todisteita.

 

Se mitä John Lennon sanoi Maureen Cleaven, luottotomittajan, haastattelussa, oli paljas arvio englantilaisen yhteiskunnan kristillisyyden tasosta vuonna 1966. Kohun ja kampanjoinnin takia jäi kokonaan käymättä mm. keskustelu, harrastiko Lennon enemmän kristillisyyteen vai epäkristillisyyteen kohdistuvaa kritiikkiä?

 

Mutta se kysymyksenasettelu ei beatnikkejä taida kiinnostaa, koska näiden makutuomarien ”dogmaan” kuuluu konfrontaation luominen vapaamieliseksi ja vanhoilliseksi kokemiensa asioiden ja ihmisryhmien välille ja se saa luvan riittää. Tämä tekee beatnik-älymystön jäsenistä henkisiä vandaaleja eli suo siellä vetelä täällä.

 

Ja kaipa Lennonin tai Beatlesin oletettu antikristillisyyskin ihan sellaisenaan olisi ansainnut älykkäämmän käsittelyn?

 

Paul McCartney sanoi samaisena vuonna 1966 Japanissa jotain hyvin merkittävää tokaistessaan Beatlesin olevan ”hyvin perinteisiä”. Moinen selväjärkisyys siinä mylläkässä on hyvin kunnioitettavaa; on asiallista ja perspektiiviä säilyttävää huomauttaa että uudenaikaisilla asioilla on perimänsä jossain. Kenties yleisön vauhko käytös teki monen silmissä yhtyeestä vähemmän perinteisen.

 

Beatlesiin liittyvää itsesensuuria eli salailua voi koettaa selittää liiketoimintaan liittyvällä varovaisuudella mutta ei kokonaan. On esimerkiksi vaikea nähdä mitä yhteyttä Chas Newbyn, joka soitti bändissä hetken aikaa bassoa joulukuussa 1960, vaikenemisella yhtyeessä keskeyttämisensä todellisista syistä voisi olla bisnesasioiden kanssa.

 

Newby sanoo ettei hän voinut ymmärtää Beatlesilla olleen mitään todellisia menestymisen mahdollisuuksia, mikä ei ole uskottavaa koska hän sattui soittamaan juuri sillä keikalla jonka aikana Beatlemania-ilmiö alkoi, Litherland Town Hallissa 27.12.1960. Liverpoolin yhtyeillä oli enemmän tai vähemmän innokkaita kannattajia mutta tärähtäneisyyttä muistuttava käyttäytyminen ei johtunut radiosoitosta tai televisioesiintymisistä vaan jostain muusta ja alkoi tuona iltana tuolloin.

 

Kotikulmilla Beatlesilla oli siis fanaattista kannattajajoukkoa ja Hampurissa muutamia intellektuelleiksi luonnehdittavia kannattajia. Muuten heihin ei osoitettu mitään suurempaa kiinnostusta ennen helmikuuta 1963. Alkuvuodesta 1961 bändi pääsi paremmin myös leivän syrjään päästyään Cavernin vakituisluonteiseksi esiintyjäksi. Mielenkiintoinen yhteensattuma on sekin että Cavern oli ominut nimensä ranskalaiselta jazzklubilta; Beatleshän alkoi talvella 1961-1962 pukeutua ranskalaistyylisiin pukuihin (jotka myöhemmin alkoivat näyttää enemmän italialaisilta ja siten modilta) kammattuaan tukkansa ranskalaisittain ranskalaisuutta ihailevien saksalaisten exien vaikutuksesta.

 

Eikä se musiikkikaan kovin englantilaiselta kuulostanut. Shadowsin myötä muotiin tulleet virtaviivaiset Fenderin kitarat loistivat poissaolollaan ja sen sijaan yhtye käytti puoliakustisia kitaroita joiden ääni honottaa ja narskuu. Yhtyeen irlantilaiset sukujuuret kuuluvat musiikissa ja huomattavaa on myös vanhemman jazzin vaikutus.

 

Englantilaisuutta bändin tyylissä edustaa anglikaanisten virsien ajoittainen pilkahtelu melodiikkaan, mutta kaiken keskellä on amerikkalainen blues. Strawberry Fields Forever on blueslaulu ja häikäisevän hyvä sellainen. Lennonin ääni ja puoliakustisen sähkökitaran ääni luovat optimaalisen kihelmöivän sonoriteetin, mikä kielii ainakin siitä että John oli tottunut laulamaan bluesia e-mollissa.

 

Pete Bestin erottamisen syytä ei ole kerrottu julkisuuteen ja tuottaja George Martin on kompastellut asiaa koskevissa puheissaan; hänhän ei ollut erottamisen kanssa tekemisissä, toisin kuin on ehkä annettu ymmärtää, eikä myöskään ollut tietämätön Ringo Starrin henkilöllisyydestä tämän tullessa studioon, toisin kuin Martin suoraan sanoo. Martinilla on ollut tapana korostaa omaa osuuttaan asioihin mikä saattaa johtua turhamaisuudesta mutta voisiko se sittenkin johtua siitä että niin tekemällä saadaan tarinoihin eheyttä?

 

(Martin oli buukannut Beatlesit EMIn Parlophonelle ilman koesoittoa, pelkän demon perusteella. Ajatus että hän olisi epäröinyt asian kanssa ei voi olla todenmukainen.)

 

Martin sanoi myös kuulleensa kesällä 1965 levytetyn Yesterdayn ensi kerran Paulin esittämänä ranskalaisessa hotellihuoneessa tammikuussa 1964. Martin oli vaimoineen saapunut Pariisiin juhlistaakseen yhtyeen tuoretta menestystä Amerikassa yhdessä yhtyeen kanssa.

 

Martin ei pitänyt asiaa mitenkään kummallisena, siis sitä että joku kappale levytetään puolitoista vuotta säveltämisensä jälkeen. Jotain kummallista sen sijaan on Paul McCartneyn kertomuksessa jonka mukaan hän on kuullut kappaleen unessa asuessaan tyttöystävänsä Jane Asherin perheen kortteerissa Lontoon Marylebonessa, ja tämä olisi tapahtunut loppukeväästä 1965.

 

Oliko George Martin kenties jonkinlainen lörppö jonka kohdalla hänen osuutensa ylikorostaminen oli osa yhteistä strategiaa, onhan psykologisesti helpompaa pistää hieman liioitellen ja ”sinne päin” jos ei osaa erottaa salassa pidettäviä asioita tarkasti?

 

Entä ne bisnekset sitten. Beatlesin liiketoiminnan suuntaviivat lyötiin kasaan maaliskuussa samalla viikolla kun heidän ensimmäinen LP:nsä ilmestyi ja tiedotusvälineet keskittyivät ns. Profumo-skandaalin oikeuskäsittelyn seuraamiseen. Bisneksen ytimen muodostivat Brian Epstein, George Martin, Dick James – jota Martin oli suositellut Epsteinille, John Lennon ja Paul McCartney.

 

Aluksi satsaukset olivat pienehköjä ja toiminta vaikutti ylivarovaiselta. Asiaa on perusteltu sillä ettei keväällä 1963 voitu nähdä edessä olevaa valtaisaa suosiota, mikä on omituista kahdesta syystä: helmikuisen televisioesiintymisen jälkeen Beatlemaniasta oli alkanut tulla jo kansallinen ilmiö pelkän paikallisilmiön sijaan ja yhtyeellä oli jo menestyssingle, jota Martin oli heti äänittämisensä jälkeen studiossa nimittänyt bändin ”ensimmäiseksi listaykköseksi”. Jos hän kerran näkee asian noin selkeästi ja oikein, hän varmaankin kertoo havainnoistaan manageri Epsteinille jottei tämän tarvitsisi harrastaa polkumyyntiä?

 

Ensin kritiikki torjutaan sillä ettei ole kunnollista prognoosia ja myöhemmin sillä että meno on niin hurjaa ettei ratkaisuille ole esikuvia menneisyydessä. Ennuste on siis aina tavallaan joko liian huono tai liian hyvä. Murehditaan joko sitä ettei tulevaisuuteen nähdä tai sitä ettei menneisyyteen nähdä.

 

Beatlesit ovat alituiseen sanoneet että he jättivät bisneksen muiden hoidettavaksi, ja Epsteinin johdettavaksi, ja itse keskittyivät musiikkiin. Työnjakoasiana tämä on tietenkin ymmärrettävä eivätkä Lennon ja McCartney höveleinä huithapeleina varmaankaan olleet kovin kiinnostuneita istumaan yhtiökokouksissa eikä heillä aina olisi ollut aikaakaan.

 

Mutta he olivat kumminkin se myyntiartikkeli jolla käytiin kauppaa ja jonka tuotoksilla käytiin kauppaa. Epstein oli taidokas markkinoimaan bändin imagoa ja lehdistö toden totta otti osaa talkoisiin. Mutta Epsteinin mielenterveys oli täysin riekaleina viimeistään alkuvuonna 1964, mikä lamautti hänen toiminta- ja arvostelukykyään ja eihän sellainen voi olla kyseenalaistamatta muusikoiden häneen kohdistamaa kunnioitusta. Ennen kaikkea hän oli psykiatristen ongelmiensa vuoksi usein estynyt tekemään työtään, olihan hänellä laitosjaksojakin.

 

Kun kerran Epsteinin työt teki suurimmaksi osaksi joku muu kuin hän, kuinka ihmeessä yhtyeen jäsenillä ei ollut näiden muiden tyylistä hoitaa asioita mitään mielipidettä, eihän se voinut identtistä olla? Kuinka ihmeessä muusikoiden luottamus bisnespuoleen olisi ollut rikkumaton kun bisnestä johti psykiatrinen laitospotilas? Kuinka George Martin, joka oli pitkähkön tuottajauransa kuluessa kouliutunut tarkaksi liikemieheksi, katsoi voivansa hoitaa asioita Epsteinin kanssa? On vaikea kuvitella että yhtään mitään olisi kyetty hoitamaan pelkällä automaattiohjauksella.

 

Beatlesit ovat alinomaa korostaneet eksyneen lapsen tunnettaan Epsteinin kuoltua syksyllä 1967, joutumista tilanteeseen jossa heidän pitää itse hoitaa liikeasioita. Toisaalta he ovat kertoneet olleensa sellaisesta vilpittömän kiinnostuneita ja halunneensa kehittää jonkinlaista vaihtoehtobisnestä. Kuinka sellainen orpous on mahdollista tilanteessa jossa Epstein oli ollut enemmän tai vähemmän ”pois pelistä” jo neljättä vuotta?

 

Beatlesin bisnesten johtoon otettiin roudari Neil Aspinall. Voipi ihmetellä kuinka roudarin ammattitaidolla hoidetaan yhtä maailman tuottoisimmista musiikkibisneksistä?

 

Julkisuudessa on kiitelty Paul McCartneyn aktiivisuutta Applen liiketoimintojen täydellisen karille ajon ehkäisemisessä. Ottavatko ihmiset huomioon että sellainen toiminta vaatii paljon enemmän liikealan ammattitaitoa kuin mitä McCartney itse etunenässä on halukas itselleen tunnustamaan.

 

Voisiko siis olla niin että puheet taiteellisuudesta ja liikeasioiden päälle ymmärtämättömyydestä ovat suurta bluffia joka sopii tarinaan.

 

– – –

 

Ringo Starr on sanonut olleensa koko Beatles-aikansa tasaisesti humalassa. Jotain sellaista voi olla näkevinään joistain vuoden 1967 jälkipuoliskolla otetuista valokuvista. Hän kunnostautui mm. Keith Moonin ryyppykaverina, mikä saattoi olla hieman kosteaa. Tästä huolimatta hänen muistelonsa Anthology-dokumentilla ovat kaikkein tarkimpia ja hänen arkipäiväiset johtopäätöksensä kaikkein terävimpiä.

 

Kuten vaikkapa se huomio että John meni Shea-stadionin keikalla jotenkin sekaisin päästään tulematta enää järkiinsä. Lennon oli hermoromahduksen partaalla eikä kappale Help! ole sanoituksensa puolesta mikään vitsi. Tästä alkoi Lennonin vimmattu päihteiden sekakäyttö joka huipentui heroinismiin.

 

Loppukesän 1966 päätös lopettaa julkiset esiintymiset meni pitkälti USA:n kiertueen vastustuskampanjoinnin ja Filippiinien ongelmien tiliin, mutta kyse oli pitkäkestoisemmasta uupumisesta. Mihin John uupui? Syyksi on tarjottu hotellikuolemaa ja jatkuvaa kiinnostuksen kohteena oloa. Toisaalta beatlekset ovat sanoneet että he selvisivät järjissään koska heillä oli toisensa jakamassa näitä kokemuksia, ja että myrskyn silmässä on aina tyyntä.

 

Minun käsitykseni on että Beatlesin kokonaisuudessa, sellaisena miksi se Stuart Sutcliffen lähdön jälkeen muodostui, oli kuormittavia tekijöitä joissa Lennon joutui ikään kuin maksumiehen asemaan.

 

Kun bändi tapasi Hampurissa Astridin, Klaun ja Jürgenin, he astuivat heille aiemmin tuntemattomaan taiteellisten intellektuellien maailmaan. Astrid herätti kiinnostusta kaikissa, monella tasolla. Kielletyn hedelmän viehätystä saattoi lisätä hänen saksalaisuutensa, sodastahan oli vasta viisitoista vuotta. Bändin uudet saksalaiset kaverit tunsivat klassista musiikkia, Klaus osasi jopa esittää sitä ja opettikin Georgelle vähän klassisen kitaransoiton tekniikkaa. Nämä saksalaiset pitivät rockia eksoottisena ja nauttivat beatlesien huumorista, Merseysidellahan näitä koomikkoja riittää (Lemmy Kilmister kirjassaan toteaa että alkuaikojen Beatles Cavernissa 1961 oli keikalla niin hauska että he olisivat voineet yhtä hyvin olla koomikkoryhmä).

 

Stuart vei namupalan, Astridin. Stuart myös lähti bändistä ja alkoi keskittyä taidemaalarin opintoihinsa, mutta valitettavasti melko pian kuoli.

 

– – –

 

Beatles oli kahden jengin yhteenliittymä; oli Quarry Bankin jengi joka oli samalla Johnin bändi Quarrymen, jonka soittotaito oli keskimäärin kehno kuten 50-luvun skifflevillityksen siivittämillä poikaporukoilla ymmärrettävistä syistä useimmiten oli. Elviksen laulettua Heartbreak Hotelin nämä skifflebändit alkoivat punoa juonia rockyhtyeiksi muuttumisesta, ja sellaiseen tarvittiin sähkökitaroita ja kunnollisia rumpusettejä, jotka eivät olleet halpoja pelejä. John, joka ei koskaan ollut työväenluokkaa nähnytkään, ainakaan peilissä, luonnollisesti sai hommattua Rickenbackerin kitaran ja Fenderin vahvistimen vaikkei ollut töissä – hän ei eläessään tehnyt päivääkään tavallista työtä.

 

Paul, George ja Ringo olivat työväenluokkaa mutta kaksi ensinmainittua vieroksuivat työtä. Ringo oli poikkeava tässä suhteessa, kuten myös siinä suhteessa että häneltä puuttuvat irlantilaiset sukujuuret! Lazy Paddies, man. Ringo sanoi haastattelussa kerran Liverpoolia Irlannin pääkaupungiksi; sehän on ollut irlantilaisten pääasiallinen portti ulkomaailmaan ja on yhä tänäkin päivänä irkkujen juopottelureissujen pääkohde. Liverpoolilaisilla on kehittynyt taito ohjata rähinöintiin taipuvaiset iirit pääasiassa omiin pubeihinsa, nahistelkoon keskenään.

 

Paul ja George kävivät Liverpool Instituten oppikoulua Liverpoolin keskustassa. Quarry Bank sijaitsee puiston laidalla lyhyen kävelymatkan päässä sekä Johnin että Paulin nuoruudenkodeista että Penny Lanen esikaupunkikeskuksesta.

 

Liverpool Instituten pojilla oli oma jenginsä ja yksi sen jäsenistä, Ivan Vaughan, tunsi Johnin lapsuudenkaverina myös Lennonin porukan. Hän esitteli Paulin Johnille ja Paul veti Georgen perässään bändiin.

 

Paul McCartney ja Ivan Vaughan menivät Wooltoniin Pyhän Pietarin kirkon pihalle kuuntelemaan Quarrymenin keikkaa yleisötilaisuudessa 6.7.1957. Tuota pidetään yleisesti päivänä jolloin John ja Paul tapasivat koska keikan jälkeen Paul pyrki bändiin. Jacaranda-kahvilan seinällä on kuitenkin ollut taulu joka väittää poikien tavanneen ensi kerran jo edeltävänä iltana Jacarandassa. Jac on Ropewalksilla, kaupunginosassa joka on ydinkeskustan ja Hope Streetin välissä. Hope Streetin ympäristössä on paljon oppilaitoksia, mm. Liverpool Institute, ja kaikenlaista boheemia menoa. Pubeissa istuu viemäristä kaivetun näköisiä puliukkoja, muualla kai heidät heitettäisiin ulos (jo pelkän hajun takia).

 

(Ropewalksin nimi juontuu siitä että köysien valmistajat käyttivät alueen suoria ja kaltevia katuja hyödyksi pitkien köysien kelaamiseen.)

 

Kaikenlaista voi väittää mutta Jacin seinällä esiintyneen väitteen tekee kiinnostavaksi että paikan perustaja ja omistaja oli Allan Williams, Beatlesin ensimmäinen manageri, jonka muisti monenmoisissa aihetta koskevissa haastatteluissa on osoittautunut paljon paremmaksi kuin Paulin tai Georgen ja paljon oikeellisemmaksi kuin Johnin (Lennon sorvasi muisteluitaan vähän liikaa kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan – jos hänen teki mieli haukkua omat biisinsä niin hän sanoi oitis niiden lähes kaikkien olevan aivan huonoja).

 

Tuskin Williams tai kukaan hänen kumppaneistaan olisi vasiten halunnut tehdä itsensä naurunalaiseksi ripustamalla seinälleen höpinää johon ei itsekään usko? Olisiko kenties niin että kertomus Johnin ja Paulin tapaamisen neitseellisyydestä wooltonilaisen kirkon pihalla on olemukseltaan raamatullinen ja sopii tarinaan?

 

Poikien bändi oli kaukana ammattimaisesta tai edes toiminnasta joka muistuttaa harrastajayhtyettä, se oli sekalaisten poikaporukoiden yhdessä harrastamaa ajankäyttöä, koulusta lintsaamista ja työn vieroksuntaa. Lennon yritti esittää vähän määrätietoisempaa ja varmaan johonkin suuntaan onnistui sellaisen vaikutelman luomaankin.

 

John ja Paul alkoivat vertailla keskenään sävellyskehitelmiään ja koettaa tehdä jotain yhdessäkin. Johnin täti Mimi vieroksui työväenluokkaista Paulia jonkin verran ja pojille oli jonkin verran helpompaa rämpytellä Paulin kotona. He haaveilivat kuuluisan lauluntekijäkaksikon urasta ja heidän suhteensa kehittyi kilpailulliseksi.

 

Stuart Sutcliffe ei ollut Johnin kilpailija vaan liittolainen. Hän oli Johnin paras kaveri. Paul osasi soittaa bassoa paremmin kuin Stu mutta John ei halunnut ottaa valituksia kuuleviin korviinsa koska hän oli bändin pomo ja pitäähän pomolla uskottu miehensä olla. Stun lähdettyä bändistä Johnille jäi tyhjä arpa käteen: liittolainen korvautui kilpailijalla ja liittolainen olikin hieman kyseenalainen koska hän vei pomon nenän edestä kaikkien yhteisen ihastuksen kohteen. Ja Astrid, kuten tunnettua, oli poikien väylä intellektuaalisempaan todellisuuteen.

 

Jossain hyvin kuvaannollisessa mielessä tämä tekee Paulista Johnin symbolisen rakastajan, mikä tuskin miellytti kumpaakaan. Kuitenkin asetelman tuottama hienoinen homoeroottinen vivahde mahdollisesti vetosi Brian Epsteiniin, joka riisui orkesterin yltä nahkavaatteet ja puki puvut tilalle. Samalla menettely riisui yhtyeestä enimmät lavakomedian piirteet, mikä loitonsi bändiä englantilaisuudesta entisestään. Britithän eivät perinteisesti hätkähdä jos joku heittäytyy hauskaksi.

 

Johnin ja Paulin kilpailuasetelma oli siis pompannut super-realistiselle tasolle, korkempaan ulottuvuuteen. Pian kaksikko alkoi tuottaa kappaleita jotka olivat niin hyviä että ne hämmästyttivät kaikki. Psykologinen paine lisääntyi varsinkin Lennonin päässä, koska syntynyt asetelma merkitsi häviötä ja menetystä juuri hänelle.

 

(Lennon oli tuhoutuva enkeli koska hänen menestyksensä avain oli hänen menetyksensä.)

 

Stun perhe on ollut vakuuttunut että Johnilla ja Stulla olisi ollut homosuhde, ja että John olisi ollut mustasukkainen ja mustasukkaisuuttaan lyönyt Stuta nyrkillä päähän, mikä olisi välillisesti aiheuttanut Stun varhaisen poismenon. Tämä vaikuttaa pakkomielteiseltä perheenjäsenten fantasioinnilta, selityksen etsimiseltä lahjakkaan pojan ”epäonnistumiselle”.

 

– – –

 

Heikosti on valaistu myös yhtyeen kuuluisaa sopimusta Vox-vahvistinmerkin kanssa. Se velvoitti bändin käyttämään Voxin laitteita kitaroiden vahvistamiseen. Kuitenkaan yhtyeellä ei ollut vaikeuksia käyttää Fenderin vahvistinta konserteissa, mikä ilmenee joissain valokuvissa. Ristiriita on merkillinen.

 

Beatlemania todistettavasti raivosi kevättalvesta 1963 alkaen siellä täällä mutta jotkin valokuvat ovat kertovinaan myös hyvin rauhallisista esiintymisistä, mm. Jerseyn saarella elokuussa 1963. Silti esiintymisiä on väitetty loppuunmyydyiksi.

 

Beatles on kidnapannut maailman ja beatnikit ovat kidnapanneet Beatlesin. Ei ole vähäinen niiden yrityskonsulttien joukko jotka valmentavat minkä hyvänsä alan ammattilaisia ”onnistumaan kuin Beatles”. Uudessa maailmassamme olemme kaikki rockmuusikoita, rockmuusikosta on tullut ihmisen ihannekuva. Tekisi mieli kysyä, miksi tuollainen ihannekuva yleensä tarvitaan ja eikö ihminen voi olla sellainen kuin hän on.

 

Beatlesin reseptio on siis nurinkurinen ja tähän on syynsä jotka pohjaavat beatnik-intellektuellien käsitykseen vapaamielisyydestä sekä vapaamielisyyden ja perinteisyyden väistämättömästä yhteentörmäyksestä. Beatnikien mielikuva Beatles-yhtyeestä hallitsee paitsi merkillisen laakeaa narratiivia yhtyeestä itsestään, myös yleisemmän keskustelun paradigmoja.

 

– – –

 

Antikristus

 

Beatlesin esimerkki rohkaisee ihmistä ilmaisemaan itseään taiteellisesti, mitä voi pitää antikristillisenä juonteena. Beatlesin musiikki on myös syvästi informaalista, joka on paitsi antikristillinen, myös antimoderni rakenteellinen seikka.

 

Beatlesin musiikin pintataso ei ole peräisin musiikin rakenteiden ehdottomuudesta, tai muunkaan laisesta ohjelmasta tai ”ohjeesta”, vaan yhtyeen ja tuottajan väriaistista. John Lennonin kotitalon yläkerran kylpyhuoneen kaiku on jotain mitä hän pyrki myöhemmin levyillään jäljittelemään ja usein ajautui pitkiin keskusteluihin siitä kuinka tämä pitäisi tehdä. Tuollainen satunnaisuus ja naturalismi on antikristillisyyttä koska se on silkkaa ruumiillisuutta. Beatles ei erityisemmin pyri rakentamaan musiikillisia kokonaisuuksia joissa niiden eri osakokonaisuudet pyrkisivät toimimaan perusteluina toisilleen, mikä on antimodernia, antiklassista ja potentiaalisessa holtittomuudessaan antikristillistä. Lievänä poikkeuksena tästä on pääasiassa McCartneyn ideoihin pohjautuva Sgt. Pepper, jossa sovitukselliset yksityiskohdat virtaavat kappaleesta toiseen. Muodon luomisessa yhtye käyttää kuitenkin välittäjänä symbolifunktiota suoraviivaisen rakenteellisuuden sijaan, mikä on antimodernia, antiklassista ja monimielisessä itämaisessa hämäräperäisyydessään antikristillistä.

 

Beatlesin sanoituksissa on epäkristillisiä piirteitä, kuten buddhismista ammentavassa kappaleessa Tomorrow Never Knows sekä useammassa Georgen hindulaista ajatusmaailmaa luotaavassa kappaleessa. Kaikkein merkittävin toistuva seikka on sivustakatsojan läsnäolo sanoituksissa. Sivustakatsojan läsnäoloa voi pitää kristillisenä piirteenä, tosin tuo hahmo on naisen kaltainen.

 

Nainen on vaistojen, aistillisuuden, yön, Kuun ja Dionysoksen asiantuntija. Kristillinen ajatusmaailma taasen painottaa apollonisuutta, vaikka Jeesuksen apollonisuudesta ei ihan täyttä selvyyttä olekaan. Tuo Diana tuijottaa meitä monissa Beatlesin kappaleissa mutta hänen läsnäoloaan emme aina tunnista koska hän on meistä katsoen sivulla. Sivullinen. Onko tuo nainen Astrid, joka edustaa germaanisen auringonjumalattaren Sunnan arkkityyppiä? Beatles sai Astridista välillisesti sattumien kautta musiikilleen oikein super-muusan, ja sanoituksilleen aiheen joka on samalla sanoitusten käynnissä pitävä moottori. Beatlesin musiikki on observaation, tarkastelun musiikkia.

 

Merkillinen yhteensattuma on sekin että modernin naisen roolimalliksi vakiintuneen henkilön nimi on Diana Spencer. Beatleshan on, kuten on tullut mainituksi, kaikkien esikuva ainakin sikäli kuin beatnikkien tulkinnat maailmasta antavat myöten.

 

Beatlesin musiikki ikään kuin hengittää ulos ja sivustakatsoja on sen takeena. Beatlesin taideteosta ei ole tarkoituksenmukaista tulkita koherenttina ”kokonaisuutena” vaan jonain mikä ottaa osaa ulkomaailman tapahtumiin. Se on siis eräänlaista magiaa, jota voi pitää antikristillisyytenä (vaikka joulukertomuksen tietäjät lienevät olleet iranilaisia maageja).

 

Tietysti, jos Jeesuksen hahmoa keksii pitää yhtä zarathustralaisena kuin noita tietäjiäkin, kristillisyyden ja epäkristillisyyden käsitteet määritellään uudelleen. Mutta se ei ole kristillisen kirkon opetuksen mukaista vaan teologista yksityisajattelua (mikä ei merkitse että sen tarvitsisi olla oikein tai väärin).

 

Pakanallisuutta, magiaa, buddhalaisuutta ja hindulaista filosofiaa. Saattaisi olla niinkin että bändi itse tilasi koko amerikkalaisen itseensä kohdistuvan vihakampanjan päästäkseen kertaheitolla eroon musiikin ilmeistä hengellistä luonnetta koskevasta julkisesta spekulaatiosta. Todennäköisesti näin ei kuitenkaan ole, mistä todistavat kesän 1966 monet täpärät pelastumiset suoranaiselta hengenlähdöltä.

 

Vastustaessaan Beatlesia Amerikan uskovaiset siis sittenkin kohdistivat syytöksensä oikein, mutta pelasivat ideologisen vihollisensa peliä koska pillastuivat varsin neutraalista yhteiskunnallisesta tilannearviosta joka vain satuttiin julkaisemaan lehdessä. Koko 60-luvun vapautuminen on kuoriutumista ulos kristinuskosta mutta se vapaamielisyydessään unohtaa mitä se olikaan tuomassa tilalle.

 

Beatlesin antikristillisyys tulee siis kuljetetuksi maailman uskomuspohjaan muiden kuin heidän itsensä teatraalisen vapaamielisyyden, joka on henkistä vandalismia, toimiessa välittäjäaineena.

 

Olisiko Beatles siis pitänyt keksiä jos he eivät itse olisi keksineet itseään? Bändi on niin täydellinen ideologisen sodankäynnin väline että kenties kyllä. Enkä minä silti sano että se väärin on, beatnikien tulkinnat vain ovat rajoittuneita, ahdasmielisiä ja fanaattisuuteen taipuvia.

 

– – –

 

Kommunismus

 

Beatlesin kommunistisuudelle löytyy yhtä vähän perusteluita kuin Stu Sutcliffen homoudelle. Moni toimittaja varmaankin halusi kysyä asiaa heiltä itseltään suoraan mutta jätti kysymättä koska tiedosti että olisi saanut vain raffinoituja vastauksia. Sitä paitsi ei tee hyvää lehden myynnille jos sen toimittaja epäilee maailman parasta myyntituotetta pilaantuneeksi.

 

Lennon oli myöhemmässä vaiheessa Amerikan radikaalivasemmiston puudeli, tosin sitäkin vain ohimenevästi. Kuten Ringo sanoi, Shean keikan jälkeen kaveri oli vähän ulalla ja olihan John ehtinyt jo julistautua työväenluokan sankariksi (kappaleessa jonka sanoitus on muuten erinomaisen hyvä) pohjilla joissa työntekosarakkeessa lukee nolla päivää. Johnin asenteisiin vaikuttivat hänen uuden vaimonsa Yokon uskomukset joiden mukaan Yoko huolehti Johnin ajatustoiminnasta. Yokon mielestä Imagine on yhtä lailla hänen kappaleensa ja Yoko myös määritteli kuinka Johnin ulosantia tulkitaan. Kaiken tämän seurauksena John alkoi uskoa että Yoko jotenkin mystisesti ohjaa hänen elämäänsä, mikä antaa aiheen olettaa ettei Yoko todellisuudessa ollut Johnille äitihahmo vaan Astridin korvike ja lihallistuneen Auringonjumalatteren, viisaan vaikka oikullisen sivustakatsojan, edustaja. Idästä Aurinko nousee!

 

Tavanomaisin menetelmin Beatlesin kommunistisuutta voi tietenkin pitää täytenä soopana jo siksi että pojat harrastivat yritystoimintaa, kuten edellä on tullut mainituksi. Mutta toisaalta kommunistit ovat taitavia liikemiehiä koska ovat opiskelleet vihollisensa tavat eli lukeneet läksynsä. Beatlesin liikemiestaitojen hyvyys tai huonous on tuhannen taalan kysymys johon odotetaan vastausta. Hindufilosofi George Harrison valitti veroista Taxman-kappaleessa joka henkii vennamolaisuutta, ei siis kommunismia sekään.

 

Radikaalivasemmiston piirissä tuli tavaksi 1960-luvun lopulla pitää rockmusiikkia anti-imperialistisena liikkeenä ja rockia jopa klassisuuden ilmentymänä ellei peräti klassisen musiikin kruununjalokivenä. Beatlesin kaikkien antiklassillisten ominaisuuksien takia tuo edustaa melko eksentristä tulkintaa sekä klassisuudesta että Beatlesista. Kuitenkin näille radikaalivasemmistolaisille on ollut hyvin ongelmatonta yhdistää Beatlesiin kohdistuva ihailunsa poliittisiin asenteisiin joiden perusteella koko Beatles-musiikki aikoinaan kiellettiin joissain maissa.

 

Kapitalismus

 

Beatlesin levyjen markkinoinnista aikoinaan vastannut Tony Bramwell sanoi että Beatlesin levyjä myytiin pelkästään Britanniassa neljännesmiljoona viikossa. Se on joka viikko, joka vuosi, monen vuoden ajan. On päivänselvää että bisneksen haasteet sijoittuvat silloin tuotantoteknisiin ja logistisiin seikkoihin, eivät markkinointiin. Beatles oli huumetta jonka tarvetta muut tarjolla olleet huumeet vain lisäsivät.

 

Abbey Roadin henkilökunnasta tuli tavallaan Beatles-klaanin alempi kleerus. Äänittäjistä, teknikoista ja insinööreistä ei ollut pulaa jos jotain oli määrä pulata. Bisneksen pääasiallinen tavoite oli itsensä käynnissä pitäminen; järkeviä strategisia tavoitteita ei kauheasti voinut asettaa tilanteessa jossa ajetaan ”poimuvauhtia”. Bramwellin kaltaisen henkilön ongelmat tuskin olivat suurimmasta päästä.

 

EMI halusi tietysti myyntituotteita tasaisin väliajoin ja Beatlesin tehtävä oli vain tuottaa niitä. EMI ei ollut kiinnostunut taiteellisista tavoitteista vaikka tuottaja George Martin rehellisesti olikin. Pääasia että mylly jauhoi rahaa ja monelle herkkäuskoiselle saattoi kesällä 1967 muodostua ajatus että parhaimmista taiteilijoista olisi tullut kaupallisesti menestyneimpiä.

 

Yhtäkkiä Epsteinin kuoleman jälkeen yhtyeen jäsenet alkoivat kiinnostua musiikin vapauttamisesta liiallisesta bisneksen ohjauksesta. Herää kysymys, kuinka sellainen asennemuutos on mahdollista jos heitä oli siihen saakka määrätietoisesti suojeltu koko asialta, hehän olivat julistaneet haluaan olla bisneksen ohjauksessa tietämättä siitä mitään?

 

(Samalla yhtye tuli luoneeksi rockyhtyeen arkkityypin isoina vauvoina.)

 

Eli kuinka joku voi koettaa vapautua jostain mistä hänellä on niin hatara käsitys. Beatleshan oli onnistunut tekemään omasta taiteellisesta seikkailun- ja kunnianhimostaan rahantekokoneen: uusia levyjä haluttiin tehdä siksi että ne edustivat tekijöilleen taiteellista kiinnostavuutta ja niitä myytiin koska kaikki myi. That’s Novelty. Beatnikit – taas ne – syöttivät julkisuuteen narratiivin että Beatlesin ”kehittyessä” koko tiedostava nuoriso kehittyi ja kipusi kohti korkeampaa tiedostamista. Mikä tietysti lisäsi myyntiä.

 

Alkaa muistuttaa radikaalivasemmiston touhuja? Yleensäkin sodanjälkeisessä maailmassa on kehitetty erinomaisia konsteja lisätä myyntiä kommunistien asenteilla.

 

– – –

 

Bill Harry oli taideopiskelija joka rakasti jazzista intoilemista. Hän julkaisi kahta jazzlehteäkin. Mutta vuonna 1960, joka kuin sattumalta oli sama vuosi jolloin Beatlesista tuli Beatles ja he perehtyivät beatnikkien elämään niin Liverpoolissa kuin Hampurissakin, hän havahtui tilanteeseen että Liverpoolissa oli tapahtumassa jotain mikä oli tapahtunut Amerikan New Orleansissa kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Merseysidella oli nelisensataa bändiä jotka Beatlesin tapaan hoippuivat jossain skifflen, iskelmämusiikin ja rock’n’rollin välillä; sitten olivat jazzbändit erikseen.

 

Amerikan Memphisissä levytuottajan, muutaman eksentrikon ja median yhteisponnistuksella valmistuneesta rockmusiikista oli tullut elävää paikalliskulttuuria, ei vain hypeä, jossain ihan muualla kuin Amerikassa. Onko siis aiheellista ajatella että rock’n’roll syntyi Liverpoolissa? Kenties olisi. Liverpoolilaisten käsittelyssä vanhojen amerikkalaisten soittajien western swing oli jäänyt pois ja sen sijaan Chuck Berryn vääntävää tyyliä tulkittiin raskaammalla tavalla. Se ei olisi kauempana voinut olla Lontoon lennokkuudesta. Lontoo etsi aina jotain kevyttä johon samastua, ja liverpoolilaiset, scouserit, mitä ikinä sattuivat keksimäänkin, olivat varmuuden vääjäämättömyydellä jotain muuta.

 

Bill Harry perusti parin jazzlehden perään rocklehden, Mersey Beat oli nimi. Gerry Marsdenin Pacemakers ynnä The Beatles olivat kaikkein innostuneimpia saamaan itsensä näytille lehteen. Beatlesille tämä ei ollut vuonna 1961 mikään ongelma koska Cavernin suosio oli vakiintunut ja suuri. Englannissa lukiolaisten ruokatunti on tunnin pituinen, sehän on ruokailutunti, ja monet jaksoivat senkin puitteissa jonottaa sisään Caverniin. (Myöhemmin Cavernin portsari Paddy Delanay pelasti Beatlesit lynkatuksi tulemiselta Pete Bestin erottamisen takia, ja se joka onnistui huitaisemaan Georgea nyrkillä oli Mick Box (eri kuin Uriah Heepin kitaristi).)

 

Mersey Beatin ensimmäisenä ilmestymisvuonna 1961 Beatles oli ykkösaihe jota Gerry & The Pacemakers haastoi. Liverpoolilaisille oli selvää että Beatles joita vain vuotta aiemmin pidettiin pummeina ja häviäjinä oli paikallissuosion huipulla. Tuohon vuoden mittaiseen kehityskulkuun, siihen väliin, oli osunut aika Hampurissa ja merkillinen Litherlandin keikka, jonka aikana ilmennyt yleisön vauhkoontuminen myöhemmin toistui muualla.

 

Jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin vaikka Chas Newby oli parempi basisti kuin Stu, bändi ei hänen kanssaan voinut olla mitenkään esimerkillisen hyvin harjoitelleessa kuosissa. Se oli näitä Lennonin epätoivoisia hankkeita. Sitten kumminkin yks kaks yllättäen yleisö sekoaa täysin. Tytöt jotka ovat tulleet iltaa viettämään käyttäytyvätkin ykskantaan kuin joku voodoo-papitar!

 

Beatlesin suosio ja ylivalta oli ehdotonta ensin Merseysidella, sitten koko Britanniassa ja sitten koko maailmassa. Tuo tuntuu suunnitellulta.

 

– – –

 

Beatles oli Johnin bändi mutta Paulin projekti, mikä selittää heidän kilpailullisia välejään. Tuohon tietysti sopii ajatus että olisi ollut useampia Paul McCartneyn nimellä esiintyneitä henkilöitä. Entäpä sitten Paulin ja veljensä Michaelin perinpohjainen erilaisuus, ja se että veljekset lapsina näyttivät hyvin samankaltaisilta mutta aikuisina eivät ainakaan?

 

Paul on vähän höperö ranskalainen taiteilija, Mike on James Bond. Tämä riippumatta siitä että Mike oli se taiteilija näistä kahdesta.

 

Paulin erikoinen muodonmuutos vuoden 1966 jälkipuoliskolla ei ole jäänyt huomaamatta.

 

– – –

 

Beatles halusi itse kertoa oman tarinansa Anthology-nimisellä tv-dokumentilla joka tehtiin enimmäkseen vuonna 1993. Vielä 80-luvulla ei olisi osattu olla kiinnostuneita siitä että Beatles tai kukaan muukaan rockbändi tahtoo kertoa oman tarinansa. Siinä on oikaisemisen makua, eli että halutaan kumota eri väitekokonaisuuksia joiden ajatellaan tai tiedetään olevan väärin.

 

80-luvulla luettiin tällaisia fanzinejä kuten Bucketful of Brains joissa diggarit ajattelivat syvimmän tiedon sijaitsevan. Niitä lehtiä oli saatavilla nuhjuisissa divareissa, murjuissa joiden omistajat ja kauppiaat muistuttivat portinvartijaa. Sitähän he olivatkin, salatun tiedon portinvartijoita. Tuo tieto oli salattua siksi että siitä ei laajemmin jaksettu olla edes kiinnostuneita. Toiminta oli laillista mutta siinä oli laittomuuden tuntu.

 

90-luvun alussa digitaalinen tallennus ja kaikenlainen retro teki suuren rynnistyksen. Esimerkiksi digitaalisten televisiokameroiden takia kuvan luonne pysyi samanlaisena riippumatta siitä oliko se kuvattu äsken vai vuosia sitten. Eli tekninen kehitys oli siirtynyt jonnekin mikä ei näy lopputuloksen pintatasossa. Alettiin kaivata läpivalaisua ja asioiden oikeellistamista. Tässä perspektiivissä on hieman outoa että Paul McCartneyn ympäripyöreys ja George Harrisonin kyynisyyteen verhottu mitäänsanomattomuus hallitsevat Anthology-dokumenttia. Dokumentin pääasiallisena ansiona voi pitää että nyt ainakin tuli selväksi mitä Beatlesin tuolloin elossa olleet jäsenet ja tuottaja George Martin halusivat sanoa.

 

Dokumentilla on tietenkin tekniset ansionsa, esimerkiksi Rain-kappaleesta on paremmin soiva versio kuin alkuperäisellä singlellä tai tuohon mennessä saatavilla olleella cd:lläkään.

 

Beatlesin visuaalista olemusta ja musiikin soivaa pintatasoa leimaa niin yhtenäinen ja erinomainen tyylikkyys että heidän viestinnältään on lupa olettaa samaa. Ainakin on lupa yllättyä jos asia paljastuu olevan päinvastoin.

 

Brian Epstein oli mielenterveydeltään niin heikko ettei hän voinut olla muuta kuin koheltaja. Kuitenkin hänestä annetaan systemaattisesti teräksenlujan ja äärimmäisen vastuuntuntoisen henkilön vaikutelma. Beatlesit itse taas olivat mukamas koheltajia vaikka heillä on täytynyt olla mielipiteitä bisneksen hoitamisesta, vaikkei taitoa voinut kauheasti ollakaan. Epsteinin kuoleman jälkeen heille yhtäkkiä ilmestyi kehittyneitä mielipiteitä asioista joista he eivät aikaisemmin mukamas tienneet mitään.

 

Beatles-klaani on yleensä nimittänyt Epsteinin kuolemaa itsemurhaksi. Kaikki aiheeseen liittyvä faktatieto kumminkin viittaa onnettomaan sattumaan, lääkeaineiden ja alkoholin kontraindikaatioon jonka elimistö oli aikaisemmin ehkä kestänyt mutta nyt ei enää. On erikoista että klaanin pitää leimata Epstein itsemurhan tehneeksi vaikkei tuollainen ole mitenkään välttämätöntä. Samat ihmiset jotka tekevät kaikkensa puleeratakseen Epsteinin julkisuuskuvan kaikin muin tavoin!

 

Jotta noin spontaani ja samalla outo tapa pääsee syntymään, asian on joko oltava niin kuin sanotaan tai sitten asiasta on sovittu puhuttavan tietyllä tavalla. Jos Epstein teki itsemurhan, kaikki viittaa siihen että hän olisi tehnyt hidasta itsemurhaa jo nelisen vuotta. Sellaista ei sanota itsemurhaksi. Jos Epstein ei tehnyt itsemurhaa, miksi kummassa häntä syvästi kunnioittavat hänen tärkeimmät ”asiakkaansa” sellaista väittävät? Voisiko kyseessä olla murha josta puhuminen halutaan teilata mielikuvalla itsemurhasta.

 

Epstein aina puhui beatleksistä asiakkainaan, ja asiakkuussuhteen varjolla voi tietysti vaieta ihan mistä hyvänsä. Kuitenkin John ja Paul olivat hänen bisneskumppaneitaan ja liiketoiminnan tasolla Beatles oli kollektiivinen hanke, kuten aiemmin tuli mainituksi.

 

– – –

 

Eräs helsinkiläinen lääkäri kertoi soittaneensa useampaan kertaan Tony Sheridanin My Bonnie’a levyautomaatista Helsingin Haagassa (eli ns. liitosalueella) jo loppuvuodesta 1961. Hän oli ollut Beatles-fani vuonna 1961. Kokonaista kaksi vuotta myöhemmin hän oli ihmetellyt, onko tuo rautalankabändi alkanut laulaakin?

 

Beatlesin reseptio on siis Suomessa ollut ensin rautalankabändille, se on laulusolistin taustabändille eli Shadowsille, osoitettua. Saksalaisen Polydorin singlelevyjen etiketeissä oli eroja, jossain luki Sheridanin taustayhtyeen kohdalla Beat Brothers ja jossain sitten Beatles. Kuviota sekoittaa että Beat Brothersin nimellä ehti välissä esiintyä muitakin.

 

Joka tapauksessa syksyllä 1963, kun yhtyeestä alkoi vähän kerrassaan tulla suosittu Suomessakin, bändi ei ollut meillä täysin tuntematon, mikä tekee Suomesta erilaisen kuin vaikka Amerikasta. Kyllähän Rahis levitteli levyhankintojaan muuallekin kuin Haagaan (joka tosin silloin oli lähiötä, miltei Lapissa).

 

– – –

 

Anarkismus

 

John Lennon ammuttiin New Yorkissa kotiovelleen tasan kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun hän oli ollut soittamassa viimeistä keikkaansa ensimmäisellä Hampurin-reissullaan. Hänen bändikaverinsa oli karkotettu Saksasta, kuka mistäkin syystä, paitsi Stu joka jäi Astridin helmoihin. Lennonilla ei ollut rahaa eikä kämppää ja hänen soittokaverinsa olivat satunnaisia, hänelle tuntemattomia. John sai raahauduttua junalla ja laivalla takaisin Liverpooliin ja kaksi viikkoa sen jälkeen alkoi hulina kotipuolessa.

 

Varmaan Johnille olisi Hampurin viimeisinä päivinä kelvannut kortteeri joltain saksalaisneitoselta, vaikkapa kynnysmattona? Olikohan John niin ylpeä ettei saanut mielestään naista jonka hänen liittolaisensa vei. Liittolaisuus on tietenkin riskialtista: jos liittolaisten kesken syntyy riitaa jostain, laajemman kokonaisuuden dynamiikka väistämättä horjahtaa, jolloin liittolaissuhteen alkuperäinen peruste voi poistua.

 

Beatles siis sellaisena kuin se oli pohjautui John Lennonin menetykseen ja hänen porukkansa muuttumiseen epävakaaksi, kupruilevaksi. Ei John ollut se anarkisti vaan Paul oli.

 

 

Loppu

 

Toivon mukaan tämä selostukseni on muodoltaan niin koukeroinen ettei se vahingossakaan assosioidu siihen tarinaan jota Beatlesista yleensä kerrotaan. Siinä tarinassa on teleologisuutta joka ilmenee muutamissa seikoissa:

 

  • Lennon oli jengin johtaja ”luonnollisen järjestyksen” mukaisesti. Vaikka hän oli hintelä ja likinäköinen tyyppi (ominaisuuksia joita Nowhere Boy -elokuva pyrkii harjaamaan pois).
  • Lennonilla oli horjumaton usko demokratiaan ja kehittynyt käsitys kollektiivisuudesta.
  • Lennonilla saattoi olla tilapäisiä seksisuhteita ties kenen (naisen) kanssa mutta hänen halukkuutensa luopua seurustelusuhteesta Cynthian kanssa oli nolla (vaikka heittäytyminen Yokon kanssa kimppaan myöhemmässä vaiheessa kävi varsin sujuvasti).
  • Osa tapahtumista saattaa olla kerrottu kuten on koska siten esitettyinä niissä on raamatullisuutta.
  • Beatles selvisi ongelmista koska heillä oli aina ”luovia ideoita” jotka samalla olivat optimaalisesti suoriutumista edistäviä. Kaikki yhtyeen jäsenet yhtyeen eri kokoonpanoissa mukautuivat näiden ideoiden toteuttamiseen ongelmattomasti ja automaattisesti.
  • Beatlesin pohjat olivat taiteellisia ja heillä oli jo teini-iässä vahva ja monipuolinen kulttuurintuntemus.

 

Ei tarvitse kummoinen tarinaniskijä olla, kun näistä lähtökohdista keittää kokoon kiehtovan tarinan. Onko se aavemaisuus, jolla Beatlesin tarina muistuttaa tuota tarinaa (jota siis en kerro), maailman tai maailmassa tapahtuvan kosmisen muutoksen ominaisuus?

 

Vai onko tarinassa sepitteellisyyttä?

velipesonen

Olen syntynyt vuonna 1968. Olen insinööri, isä, poika ja muusikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu