Hei sun heiluvilles

Love Records julkaisi 60-luvun puolelta lähtien monenlaista musiikkia. 60-luvulla toiminta oli kuitenkin hyvin pienimuotoista ja enemmän levyjä alettiin julkaista vasta vuonna 1970. LP-levyjä Love julkaisi 60-luvulla eli kolmen ja puolen ensimmäisen toimintavuotensa aikana vain yhdeksän eli vähemmän kuin kolme vuodessa; näistäkin yksi oli ilmeisen julkisrahoitteinen Perspectives ’68 -antologia. Aivan alusta lähtien Love etsi, kuten useimmat tekevät, menestyjiä iskelmä- tai pop-listoille, kaiken muun ohessa (esim. Blues Sectionin ja Wigwamin rumpali Ronnie Österbergistä tehtiin kovasti iskelmälaulajaa).

Hittilistojen menestyjiä alkoi ilmaantua 70-luvun puolella mm. Baddingin, Muskan ja Hurriganesin muodossa, ja siinä välissä alettiin julkaista kovin puoluekantaisesti kumouksellisia vasemmistolaisia levyjä. Liekö SKP:n kevättalven 1970 ylimääräisellä edustajakokouksella Helsingin Kulttuuritalossa ollut tekemistä asian kanssa.

Suuri osa Loven leyvistä ei sattuneesta syystä liikoja myynyt, toisaalta kommunistien sisäinen markkinointi auttoi asiaa ja tuotantokustannukset eivät aina olleet mittavia koska esim. muusikoiden palkkioita pyrittiin mahdollisuuksien mukaan panemaan Yleisradion maksettavaksi ja studioaikaa käytettiin öisin kun tuntitaksa oli matalampi. C-kasettien suosion nouosu 70-luvun alkupuoliskolla lisäsi minkä tahansa äänitteiden, myös äänilevyjen (vaikkei niitä kasettisoittimella voinut toistaakaan), myyntiä, ja koko suomalainen ääniteteollisuus eli 70-luvulla sellaisen buumin ettei vastaavaa ole tullut eikä tule.

Love Records oli niin vahvasti kytköksissä SKP:n vähemmistöön eli taistolaisiin että on paikallaan epäillä toimiko yritys itäpuolelta salakuljetetun rahan kierrättäjänä. Ja mikä yleensäkin oli Neuvostoliiton tai erilaisten ”solidaarisuusrahastojen” osuus Love Recordsin rahoitusrakenteessa. Lisäksi taiteilijat – ei-taistolaiset sellaiset huom. – tekivät Lovelle palveluksia, kuten Wigwamin jäsenet toimimalla ilmaisina studiomuusikkoina muiden levytyksissä ylitettyään heille budjetoitua studioaikaa, ja Hurriganes joka suosionsa huipulla, kun LP:n timanttilevymyynti (50 tuhatta kopiota) oli etukäteen varma, meni vuonna 1976 äänittämään levynsä Hot Wheels Suomen kenties edullisimpaan ammattistudioon Lahteen.

Love julkaisi 70-luvun mittaan paljon etenkin singlelevyjä jotka eivät kummemmin menestyneet. Niin kaikki tekevät. Tai ainakin silloin tekivät: levy-yhtiöt meillä ja muualla aivan tavanomaisesti kiinnittivät taiteilijoita jotka yhden tai kahden heikosti myyneen singlelevyn jälkeen joutuivat etsimään muun julkaisijan tekemisilleen.

Silti Love Records on se jota tästä kehutaan. Kehutaan että ”antoivat mahdollisuuden” siinä missä muiden levy-yhtiöden kohdalla vastaavassa tapauksessa puhuttaneen ”virhesatsauksesta”.

Vuona 1972 aloittanut Musa-lehti, josta myöhemmin tuli Soundi, ja jotkut Yleisradion toimittajat toimivat ilmaisina mainostajina Love Recordsin taiteilijoille eli julkaisuille. Ei voi välttyä ajatukselta että Love Recordsia kohdeltiin tuolloin hieman eri tavalla kuin muita, mikä on jatkunut puheissa näihin päiviin saakka.

Mikä on virhesatsauksen suuruus sitten? Nopeasti studiossa ammattimaisten soittajien ja puoliammattimaisen l. talkoolaisen tuottajan toimesta väsätty kolmensadan kappaleen painos tuoreen levylaulajan singlelevyä ei kamalia kustanna. Radioon menee muutamia, levyautomaatteihin samoin, ja laulajan ynnä julkaisijan sidosryhmät ostavat satakunta kopiota ihan rahalla. Puolet jää näppiin hitaampaan tahtiin myytäväksi – tappio on jonkinlainen muttei suurensuuri. Hurriganesin kaltainen menestyjä kattaa mennen tullen useamman kymmenen tällaista projektia. Tässäkään ei ole mitään ”Love-spesifiä” vaan nämä ovat sitä ihan tavallista elämää alalla, tai siis olivat silloin kun fyysiset äänitteet olivat johtoasemassa markkinoilla.

Mikä sitten on Love-spesifiä? 1 kytkökset taistolaisiin ja oletettavasti Neuvostoliittoon 2 tavanomaista voimakkaammat kytkökset Yleisradioon 3 nuoren polven rockkansan perusteettoman myönteinen asenne (vertailussa muihin) 4 muusikoiden epänormaalit uhraukset levy-yhtiön paremman menestyksen eteen 5 julkaisutahdin kiihtyminen juuri historiassa täysin ainutkertaisen liiketoiminta-alan buumin alla.

Eikö tuollaisen firman, tai kuten alalla väsyneesti sanotaan ”lafkan”, elämän kuuluisi olla ruusuilla tanssimista? Yleisen narratiivin mukaan Love Recordsin konkurssi 1979 johtui liian suuresta määrästä julkaistuja huonosti myyneitä poliittisia äänitteitä. Onkohan niin koska 1 voimakkaiden taistolaiskytköstensä takia Loven kuului julkaista kommunistien levyjä mikä tuskin on taphtunut ilman ylimääräistä kompensaatiota; 2 pummiksi menneen pienkustanteen tekemät tappiot näissä ympyröissä eivät yleensäkään maailmoja kaada; 3 osa Loven julkaisemista kommunistien levyistä oli erilaisia järjestö- ja tapahtumalevyjä joiden rahoituksesta voisi kuvitella vastanneen kokonaisuudessaan ko. järjestön tai tapahtumaorganisaation.

Mikä on siis tekijä x joka johti Loven konkurssiin – minä en sitä tiedä, kunhan kysyn. Loven kanssa samana vuonna ajautui konkurssiin Jukka Kuoppamäen levy-yhtiö Satsanga, jonka katalogi Loven tavoin on runsas ja melko monipuolinenkin. Kuoppamäki oli perustuslaillisten kannattajaksi profiloituneena varmastikin poliittisesti eri leirissä kuin Loven kaverit. Julkisuuteen annettu selitys, että Satsanga lopetti jakelijan lopetettua ja uuden jakelijan jäätyä löytymättä, vaikuttaa ajankohdan olosuhteet huomioiden löylynlyömältä. Ehkä Saksaan steinerilaiseksi papiksi opiskelemaan lähtenyt Kuoppamäki haluttiin siivota pois alalta tai ehkä hän oli tehtävänsä tehnyt, mene tiedä.

1979 kokoomus ja SMP voittivat vaalit ja vasemmisto hävisi; taistolaisten kansansuosio oli ollut pari-kolme vuotta hiipumaan päin.

Ja kuinka ollakaan Neuvostoliiton talousongelmat olivat kärjistyneet vuodesta 1978 alkaen, nuo samat talousongelmat jotka aikanaan johtivat valtion lakkaamisen.

Niin että anna mulle Lovee ja hei sun heiluvilles vaan!