Mitä musiikkibisneksestä on jäljellä?

”The problem is that there’s nothing to sell” sanoi Damnedin Rat Scabies haastattelussa jo kymmenen vuotta sitten.

Eikä ole isolla busineksellä vieläkään mitään myytävää ja aina vain vähemmän. Musiikkibisnes on tällä vuosituhannella muuttanut toimintatapansa niin ettei sitä musiikkibisnekseksi tunnista – pyörittelevät tietokoneessa jostain varastamiaan melodianpätkiä ja laittavat framille meikkitaiteilijan toisensa jälkeen.

Eikä näistä meikkitaiteilijoista nykyisin edes haluta tehdä tähtiä koska tähdet kuuluvat menneisyyteen. Tähti on semmoinen jonka persoonaan kytkeytyy salaperäisyys; myyntiedustaja on semmoinen joka parhaassa tapauksessa kannattaa juuri senmerkkisen kellon omistamista joka juuri minulla on. Musiikkiin liitettävistä esiintyjistä on tullut tuotteiden, brändien ja elämäntapojen edustajia ja myyjiä.

Siinä suhteessa valtavirta on alakulttuuristunut; ennen vanhaan nuorison alakulttuurien sisäpuolella oltiin kiinnostuneita esiintyjistä joista valtavirta ei ollut kiinnostunut. Nämä alakulttuuritähdet eivät olleet tähtiä samassa merkityksessä kuin Elvis tai Sinatra olivat tähtiä, vaan paremminkin kavereita jotka jakoivat saman elämäntavan ja samat kulutuskohteet. Esimerkkinä vaikkapa mod-veteraanien suhde Paul Welleriin.

Mutta ketä kiinnostaa alakulttuuri ilman alakulttuuria. Tuotahan voi pitää jopa alakulttuurin käsitteen kolonialisointina!

Samaan aikaan livemusiikki on korporatisoitunut, latistunut ja kallistunut. Pääsylippujen hinnat ovat tällä vuosituhannella moninkertaistuneet samalla kun elävän musiikin tarjonta on köyhtynyt, yksipuolistunut ja yksinkertaisesti vähentynyt. Olipa kuinka hyvä ja ”konseptiin sopiva” bändi tahansa, on lähes turha pyrkiä keikalle jos ei ole ohjelmatoimiston listoilla.

En näe muuta mahdollisuutta kuin että muusikot julkaisevat musiikkinsa itse, järjestävät esiintymisensä itse, ja verkostoituvat muiden samanlaisten kanssa. Heidän pitää ylläpitää klubi- ja festivaalitoimintaa sellaisilla liikeideoilla jotka eivät putsaa jo valmiiksi rutiköyhien muusikoiden budjettia tyhjiin. Heidän on ylläpidettävä suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan ja unohdettava karsinoinnit, jotka joka tapauksessa ovat (olleet) peräisin musiikin ulkopuolelta.

Aina silloin tällöin on tullut jokin villitys, muoti, alakulttuuri tai musiikkityyli joka on toiminut kulttuuri- ja bisnesympäristön sekoittelijana sopivassa määrin jotta taas vähän aikaa jaksettaisiin mennä hieman avarammalla otteella. Nyt sellaista ei ole odotettavissa ja ratkaisutkin lienee etsittävä muualta.