Uusvanha ja Suomi

Perinteinen, neoklassinen, revivalistinen ja uusvanha ovat keskenään eri asioita. Näistä viime mainittu eli uusvanha on jotain mikä luo vanhan tai vanhahtavan vaikutelman hakematta esikuvaansa menneisyydestä.

70-luvun lopun Lauantaitansseja hallitsivat uudenlaiset iskelmät joissa sekvensserit pulputtivat. Väliin esitettiin tanssimusiikkia joka edusti vanhempaa, 40-luvun tyyliä sellaisenaan. Ensinmainittua hallitsi rumpali Nappi Ikosen ja jäljenmainittua viulisti Pauli Granfeldtin hahmo. Koko ohjelmaa hallitsi tietenkin Heikki Hietamiehen verraton hahmo.

80-luvulla iskelmätaivas muutti muotoaan Agents-yhtyeen suunnattoman suosion tähden, bändin joka tuntui yhdistelevän rokkia ja iskelmää. Vai yhdistelikö sittenkään – Agentsin uusvanha tyyli poimi jujun sieltä toisen täältä ja iskelmän puolellehan tuo kallistui aivan suvereenisti ainakin levyillä. Agentsin musisointi vetosi ihmisten nostalgia-aistiin hakematta suoraa esikuvaa mistään, edes sieltä 60-luvulta. Se oli uusvanhaa.

Samaan aikaan Kaurismäen veljeksistä nuoremman Akin uusvanhat elokuvat nousivat suureen suosioon ensin meillä ja sitten ulkomaillakin. Kaurismäki ei tee epookkia eikä tyylimukaelmia – vai tekeekö sittenkin; hänen elokuvansa vetoavat ihmisten nostalgia-aistiin hakematta kokonaisvaltaisesti suoraa esikuvaa mistään. Ne ovat uusvanhoja.

Agents ja Aki Kaurismäki aiheuttivat muutoksen suomalaisessa kulttuurimaisemassa ja suomalaisten itseymmärryksessä, heidän vaikutuksensa on kansallisesti käänteentekevä. Vai aiheuttivatko – oliko joku ennen heitä.

Tuomari Nurmion ensimmäinen LP Kohdusta hautaan ja hittisingle Valo yössä ovat molemmat uusvanhoja, ja ymmärtääkseni vailla suoria esikuvia paitsi tyylissään, myös tyylinsä uusvanhuudessa. Nurmioko sen aloitti? M. A. Nummisen uusrahvaanomaisuuden voi tässä nostaa esiin mutta kuunteliko hänen levyjään juuri kukaan muu kuin ne samat jotka jaksoivat katsoa Jörn Donnerin elokuvan alusta loppuun?

Suomalaisille on istutettu milloin kalevalaista, milloin italialaista imagoa tai identiteettiä. Molemmat ovat lähellä totuutta mutta eikö tuo Nurmion aloittama uusvanhuus ole se täsmällinen totuus meistä kansana?

Italialaisuuden puolesta puhuvat rahvaan suosimien väkijuomien nimet: Sorbus, Vinetto, Gambina, Aperita. Julkiset rakennukset tunnistaa suomalaisiksi jos ne hakevat mallinsa Italiasta ja niiden ympärillä on mäntyjä. Kalevalaisuus taas on sitä kultakauden kansallisromantiikkaa joka juonteena elää meissä kaikissa edelleen. Uusvanha taas on milloin mitäkin ja mistäkin kotoisin, henkien usein aavaa preeriaa jota täällä märässä pöpelikössä ei ainakaan ole.

Kaikki tunnistamme uusvanhan suomalaisuudeksi. Kun avaa radiosta iskelmäkanavan niin sieltähän sen taas kuulee. Eikö ole hassua että tuollainen oikeastaan metatason ilmiö luonnehtii meitä?